»Antaisin oikean käteni, jos voisin tulla mukaanne ajamaan intiaaneja takaa ja vapauttamaan Johannaa, mutta minä en voi tulla!» sanoi hän katkerasti. »Tämä kiireelliseksi merkitty asiakirja, jota pidän kädessäni, määrää minut ilmoittautumaan ja yhtymään rykmenttiini mahdollisimman pian.»
»Kaikkea muuta! Jos minä olisin tuon tiennyt, nuori mies, niin luulenpa, että olisin unhottanut antaa sen teille!» huudahti eräs vanha mies, jonka valvonnan alla kylä oli päällikön poissaollessa. Päällikkö oli muutamien toisten kylän asukasten kanssa lähtenyt ajamaan intiaaneja takaa.
»Ette olisi voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta», sanoi Jack surullisesti. »Mutta nyt», sanoi hän hilliten itsensä, »minun täytyy rientää Virginiaan heti kun hevoseni on vähän levännyt, ja kaikki henkilökohtaiset huolet on syrjäytettävä.»
»Mitä, aiotteko jättää oman sydänkäpysenne punanahkojen armoille?» huudahti vanha uudisasukas ivallisesti, ja äänekkäitä, pilkallisia huomautuksia kuului ympäröivästä joukosta.
Nuorelle luutnantille oli kaksinverroin kovaa, että nuo karkeat rajamaan miehet pakottivat hänet tekemään päätöksen, että hänen täytyi, vaikkakin vastenmielisesti, tehdä velvollisuutensa. Jos läsnäolijat olisivat voineet arvata hänen ajatuksensa, olisivat he saaneet tietää, minkälaisen taistelun jälkeen hän voitti halunsa tahi, paremmin sanoaksemme, kiihkeän toivonsa voida kiiruhtaa intiaanein jälkeen kihlattuaan vapauttamaan. He olisivat saaneet tietää, millaista katkeraa tuskaa hänelle tuotti totella määräystä ja lähteä Virginiaan. Alleyne oli semmoinen mies, että kun hän oli kerran päättänyt tehdä niin kuin hänen mielestään oli oikein, ei toisten pilkka voinut häneen vaikuttaa. Päinvastoin teki se hänen päätöksensä vieläkin lujemmaksi.
Hänen silmänsä leimahtivat pahaaennustavasti ja hänen huulensa ilmaisivat ylenkatsetta, kun hän kääntyi ivailijoiden puoleen, jotka kaikki, paitsi yhtä, kavahtivat tuota rohkeaa ja pelotonta katsetta ja luikkivat vaieten tiehensä. Tämä poikkeus oli eräs pitkä ja luiseva, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli laiha, jäntevä ja arpia täynnä, ja koko asutuksen suurin kerskuri. Nuoruudestaan huolimatta oli hänellä jo pysyväinen maine, että hän oli rajaseudun parantumattomin roisto, ryöväri ja murhamies.
Tämä arvon herra paljasti äkkiä metsästyspuukkonsa ja karjaisten: »Mikä herra sinä luulet olevasi, mokomakin papukaija?» hyökkäsi hän raivokkaasti Jackin kimppuun.
Vaikka nuori englantilainen ei aavistanut ollenkaan tämmöistä odottamatonta ja aiheetonta hyökkäystä, oli hän kumminkin samassa silmänräpäyksessä valmis toimintaan. Päästäen suitset käsivarreltaan ja hypäten hiukan sivulle väisti hän tuon murhaavan hyökkäyksen. Sitten hän kääntyi äkkiä ja iski nyrkillään roistoa korvan juureen sellaisella seurauksella, että tämä iskusta huumaantuneena kaatui maahan kuin tukki. Katsojien hyvä-huutojen kaikuessa väänti hän veitsen maassa makaavan puolipyörtyneen ahdistajaansa kädestä.
»Oikein, nuorukainen! Hyvin tehty, herra englantilainen!»
Tämmöisiä huutoja kuului joka puolelta, sillä kylässä oli tuskin ketään, joka ei olisi ollut vilpittömästi iloinen siitä, että suurkerskuri sai selkäänsä.