LÄNSI HERÄÄ.
Englannin ja Amerikan välinen taistelu oli pitkällinen ja sitkeä, ja sitä käytiin molemmin puolin vaihtelevalla sotaonnella. Englantilaisilla kenraaleilla oli erikoisia vaikeuksia voitettavanaan. Harvaan asutut ja usein melkein läpitunkemattomat, tiheät, äärettömät metsät estivät sotatoimia, ja näännyttävän kuumat kesät ja hirvittävät talvipakkaset lamaannuttivat miehistöä. Suurimmat vastoinkäymiset johtuivat amerikkalaisten harvinaisesta sodankäyntitavasta. Niissä taisteluissa, joissa tuleen lähetettiin kummaltakin puolelta suhteellisesti yhtä paljon suuria joukko-osastoja, oli englantilainen jalkaväki aina voitolla, kuten selvästi todettiin Bunkers Hillin, Brooklynin ja Brandewinin luona käydyissä ratkaisevissa taisteluissa, huolimatta amerikkalaisten osoittamasta urhoollisuudesta kuuluisan kenraalinsa Washingtonin johdolla. Kokemuksesta viisastuneina ja oppien käyttämään hyväkseen maansa kaikkia luonnollisia etuja ja Washingtonin lannistumattoman rohkeuden ja neuvokkuuden johtamina siirtokuntain asukkaat suurin piirtein katsottuna korvasivat nämä tappiot myöhemmillä voitoilla, joista huomattavin on kenraali Burgoynin armeijan saarto silloin kun se marssi Kanadasta yhtyäkseen New Yorkista tulevaan armeijaan. Hänet pakotettiin antautumaan kaikkine sotatarpeineen ja aseineen.
Tällä tappiolla oli paljon vakavampiakin seurauksia kuin tämä noin viidentuhannen miehen suuruisen armeijan menetys varustuksineen, sillä se saattoi Ranskan liittymään amerikkalaisiin, jota esimerkkiä Espanja ja Hollanti vähän myöhemmin seurasivat, Venäjän, Ruotsin ja Tanskan asettuessa hyvin vihamieliselle kannalle Englantia kohtaan.
Siitä on nyt kysymys, kiiruhtivatko kaikki nämä seikat niinkään suuresti Englannin lopullista häviötä kuin eräs uusi sota-ase, jonka Amerikan siirtolaiset ensi kerran ottivat tässä sodassa käytäntöön ja joka tulevaisuudessa oli muuttava sodankäyntitavan täydellisesti. Ase oli rihlattu luodikko eli rihlapyssy.
Lännen metsästäjien taitavuus tämän tuhoisan aseen käytössä yhtyneenä viekkailta punanahoilta oppimaansa sotatapaan aiheutti raskaita tappioita noille ainoastaan musketeilla ja pajuneteilla aseistetuille joukoille, joiden täytyi toimia tiheämetsäisissä seuduissa. Englantilaiset sotamiehet olivat tottumattomia toimimaan tarkka-ampujina kukin kohdastaan ja käyttämään hyväkseen luonnollisia turvapaikkoja. He olivat melkein avuttomia, kun heidän kimppuunsa hyökkäsi joukko taitavia aarniometsäin rihlakkomiehiä jollakin metsätaipaleella. Nämä metsien toimeliaat ja sitkeät pojat asettuivat väijyksiin teiden varsille, ja piilotellen puiden, pensaiden ja kaatuneiden runkojen takana voivat he ampua ohikulkevia sotamiehiä antautumatta itse mihinkään vaaraan. Toimeliaimmat ja neuvokkaimmat englantilaiset kenraalit muodostivat kyllä myöhemmin ratsastavia rihlakkomiesjoukkoja, joiden tehtävänä oli puhdistaa päävoimien edellä olevat alueet, ja tämä menettelytapa teki todellakin monet amerikkalaisten suunnitelmat tyhjiksi.
Sitävastoin olivat Lännen metsästäjät parempia tarkka-ampujia ja moninverroin englantilaisia etevämpiä käyttäessään hyväkseen maanlaadun tarjoamia turvapaikkoja. Elämä aarniometsissä oli pakottanut heitä oppimaan luottamaan itseensä ja toimimaan itsenäisesti, ja sentähden saattoivat he pieninkin joukoin toimia laajalla alalla, kun miehet voitiin hajoittaa niin pitkille välimatkoille, että kosketus juuri säilyi. Erittäinkin Lännen uudisasukkaat olivat taitavia tämmöisessä sodankäynnissä, jonka he olivat oppineet villeiltä naapureiltaan intiaaneilta monessa samanlaisessa taistelussa. He oppivat käyttämään ratsuhevosia päästäkseen nopeasti paikasta toiseen, mutta taisteluun mentiin aina jalkaisin. Itse asiassa he olivatkin meidän ajanmukaisen ratsastavan jalkaväkemme todellisia edelläkävijöitä, ja jos heillä olisi ollut hyvä kuri, jota nyt epäilemättä puuttui, olisivat he saavutuksilleen muodostaneet päämaalin tahi esikuvan, johon nykyajan ratsuväen tulisi pyrkiä.
Vasta sitten kuin sota oli kestänyt noin neljä tahi viisi vuotta, alkoivat Watangan ja Holstonin miehet suoranaisesti tuntea sen vaikutuksia. Tähän saakka oli se ollut niin kaukana heistä, että sitä oli vain pidetty noiden ainaisten intiaanisotaretkien veroisena kamppailuna. Mutta lopulta he heräsivät, kun näkivät englantilaisten olevan melkein heidän porteillaan.
Se tapahtui vuonna 1780. Georgia oli kukistettu ja Charlestonin antautumisen jälkeen oli koko Etelä-Carolinan käynyt samalla tavalla ja Pohjois-Carolinaa ahdistettiin ankarasti. Silloin lähetti siirtokunnan sotavoimien paikallinen päällikkö kiireellisen sanan Alleghany-alueen uudisasukkaille pyytäen heitä tulemaan apuun. Avunpyyntöön vastattiin lähettämällä Isaac Shelby, joka oli eräs Lännen kykenevimpiä sotapäälliköitä, kahdensadan ratsumiehen kera M'Dowellin joukkojen avuksi.
Nämä yhtyneet joukot pakottivat englantilaisten etujoukot perääntymään ja saivat pari muutakin pienempää voittoa, ennenkuin heidän täytyi kääntyä takaisin Fergusonin johdolla lähestyvän pääjoukon tieltä. Kun lordi Cornwallis heti myöhemmin aiheutti raskaan tappion amerikkalaiselle kenraalille Gateselle Comdenin luona ja hänen luutnanttinsa melkein samaan aikaan yllätti ja tuhosi Gunterin joukot, niin Shelbyn täytyi miehineen perääntyä vuoriston taakse mahdollisimman nopeasti.
»Niin on teidän ritarillisten ystävienne laita tuolta Sumuvuorten takaa!» huudahti kenraali Ferguson eräälle adjutantilleen, kun he yhdessä näkivät noiden villinnäköisten ratsumiesten katoavan etäisyyteen. Upseeri, jolle nämä sanat oli tarkoitettu, oli aivan nuori mies, mutta hänen ahavoittuneista kasvoistaan ja sotilaallisesta käytöksestään voitiin huomata hänen olleen kauan mukana tässä sodassa.