»Sillä edellytyksellä, että se ei ole vielä annettu anteeksi», pistin minä väliin.
»Mitenkä te käsitätte sen? — Taidatte tarkoittaa, että espanjalaiset viranomaiset ovat antaneet sen anteeksi?»
»Tai myöskin entinen tämän maan omistaja, Ranskan valtio», lisäsin minä. »Sillä nämä molemmat, tietääkseni, ovat ainoat, joilla kansanvälisten lakien mukaisesti on ja on ollut käytettävänään lahjoittamisoikeus.
Mies pudisti kieltävästi päätään.
»Jos siis joku vanhan maailman kuningas suvaitsee lähettää tänne jonkun lakeijansa mukanaan likainen lippu, ja tämä näkee hyväksi pystyttää rievun jonkun mädänneen puuvillapökkelön päähän, niin luuletteko te tosissanne, että tämä 'hökötys' antaisi tuolle kuninkaalle oikeuden nimittää omaisuudekseen noin parin sadantuhannen neliöpeninkulman suuruisen maa-alueen ja lahjoittaa siitä sekä jakaa sitä oman ja sotamiestensä mielen mukaan?»
»Jos kuningas tai hänen hallituksensa on saanut omakseen maan teon kautta, jota te nimitätte hökötykseksi, nimittäin perustamalla kaupunkeja, uutisasutuksia ja linnoituksia, niin silloin vastaisin myöntävästi», sanoin minä päättävästi.
Vanhus loi läpitunkevia katseita vuoroin minuun, vuoroin Lassalleen.
»Sitä ei epäile kukaan», vastasi hän paljon maltillisemmin, »että kaupungit ja linnoitukset myöntävät omistusoikeuden. Ei kukaan tahdo kieltää omistusoikeuttanne Neworleans’iin ja molempiin joenrantamaihin aina Baton Rouge’en ja Point Coupe’en asti. Mutta väitättekö, että kuninkaallanne olisi oikeus hallita sellaisiakin maita, jonne ei hän itse eikä yksikään hänen alamaisistaan ole jalallaan astunut?»
»Jos ne ovat hänen linnoitustensa ja uutisasutustensa rajojen sisäpuolella, niin väitän sitä.»
»Olette lyhyt», sanoi vanhus, joka oli noussut seisaalle keskustelun aikana ja iskenyt tuimasti luodikkonsa perän maahan, »hyvin lyhyt — ja yhtä hyvin ja lyhyesti voitte te julistaa maamme lahjoitukseksi ja karkottaa kunniallisia ihmisiä heidän maastaan.»