»Sanat eivät ole nuolia, mies hyvä. Joka kansassa löytyy hyviä ja huonoja. Tulkaa, sillä täällä ei teidän kävisi hyvin.»
Me seurasimme.
Tie tai pikemmin suunta, jota aloimme kulkea — sillä tiestä tai polusta ei ollut jälkiäkään näkyvissä — vei prerion yli, sitten metsän läpi. Kuljimme sen perästä tiheikön läpi, joka teki viimeisen lopun vaatteistamme. Sitten menimme edelleen n.k. aaltomaan, aallon tapaisten mäkien poikki. Mäiltä selvästi näimme preriotulen. Ruokoin rätinä, oksien räiskynä ja puiden romahteleminen kuului jaksottain tuulen mukana, mutta me olimme jo siihen kokolailla tottuneet.
Olimme kulkeneet muutamia peninkulmia maita ja mantereita, kun maaperä tuli pehmeäksi ja näkyi merkkejä siitä, että suo oli lähellä. Kävelimme niin pitkälle kuin maa meitä kannatti ja pysähdyimme lopulta suon laitaan. Sanaakaan sanomatta nakkasivat James ja Joe taakkansa selästä, ottivat esille kirveet ja alkoivat kaataa lähellä olevia sypressiä. Lassalle ja minä seisoimme ääneti odottaen, mitä tapahtuman piti, ja ihmetellen, mitenkä erinomaisen helposti metsäläiset kaatoivat puita. Se oli enemmän leikkiä kuin työtä. He heiluttivat kirveitään yhtä kevyesti kuin me miekkaa, ja säännöllisesti ja tahdissa! Ei viittä minuuttia, kun neljän tai viiden jalan paksuinen runko romahti maahan ja vaipui latva edellä suohon. Heti kun sypressi oli kaatunut, hyppäsivät nuoret kirvesmiehet rungolle ja karsivat yläpuolelta oksat latvaan asti, niin että puu tosin oli suossa, mutta kuitenkin suuremmalta osalta pinnalla. Sitten alkoivat he kaataa toista, kolmatta ja neljättä — puolessa tunnissa olivat nuo neljä metsäläistä kaikessa rauhassa tehneet työn, johon neljältä ranskalaiselta olisi mennyt ainakin päivä.
Me olimme katselleet ihmetellen ja kysyimme nyt, mitä tämä kaikki merkitsisi?
»Saatte sen pian nähdä», arveli vanhus, joka katseli synkkänä suohon nojautuen pyssyynsä. Hän heräsi kuitenkin synkistä aatoksistaan, kun kuului Jamesin ääni: »Valmis on.»
»Nyt tulkaa, Ranskan pojat», sanoi vanhus.
»Mutta miksi suon poikki ja minkätähden noin paljon työtä?» kysyimme me.
»Senvuoksi että tämä on lyhin tie ja teidän vaivainen ruumiinne varmaankin enemmän väsyisi, jos teidän pitäisi kiertää suo. Paljon työtä», murahti hän jatkoksi luoden halveksivan silmäyksen sypressin runkoon. »Jos te tätä sanotte paljoksi, niin olette vielä vähän tehneet työtä, ja olisi teidän pitänyt jäädä omaan maahanne, jossa kuulemma on miljoonittain narreja, jotka tekevät toisille työtä. Taidattepa olla ylimyksiä, jotka antavat mieluummin muitten hommata puolestaan ja pitävät parempana asettua valmiiseen pesään. Mutta me tulemme teille näyttämään, että ei käy päinsä meillä asettua valmiiseen pesään; — me emme ole Jeaneja, emme totta vieköön! — emme niitä miehiäkään, jotka antavat paronin karkottaa meidät tilaltamme, vaikkapa hän tulisi sadan viidenkymmenen miehen kanssa.»
Vanhusta ahdisti ilmeisesti se ajatus, että me, uudet Bostropp’it, olimme tulleet silmäilemään ensin hänen maataan karkottaaksemme sitten hänet omaisineen. Selvästi sen älysimme, mutta vanhuksen ylpeä käytös, meidän seikkailumme, öinen marssimme ja vaarat, jotka olimme kestäneet, useat whiskykulaukset ja voimakas ateria, jonka olimme nauttineet, kaikki tuo oli herättänyt meissä jonkun verran metsäläisen uhkamielisyyttä, niin että emme välittäneet karkottaa vanhuksen mielestä tuota kummitusta.