»Saammepa nähdä», sanoimme me viivyteltyämme hetken metsäläisen tapaan ja niin huolettomasti, että se olisi hyvin sopinut nelikymmenvuotiselle metsämiehelle.
Varmoin askelin me seurasimme vanhusta, joka kulki edellämme puunrunkoa pitkin. Kun olimme tulleet latvapäähän, loikkasimme poikki puolin olevilta oksilta toiselle rungolle, siltä kolmannelle ja heti neljännelle. Ennenkun olimme tulleet viimeisen latvaan, olimme jo taas lujalla maakamaralla. Vanhus viittasi meitä seuraamaan tähänastisessa järjestyksessä, perätysten, ja me mennä kipitimme toinen toisemme jäljissä puolen peninkulmaa läpi tiheän viidakon.
Lopulta Nathan pysähtyi, kääntyi meihin päin, asettaen rihlansa maahan, ja tuijotti meihin oikein pöllön silmillä.
»Sanokaappa, missä me olemme?» kysyin minä, antaen minäkin kaksipiippuiseni solahtaa maahan ja matkien hänen asentoaan.
Vanhus silmäili minua ja kasvonsa vetäytyivät omituiseen hymyyn. »Louisianassa tietenkin Red River'in, Mexikon lahden ja Mississipin välisillä tienoilla, teidän kuninkaanne asettamien rajojen sisäpuolella, mutta kuitenkin paikassa, minne hänen käsivartensa eivät ulotu, niin pitkät kädet kuin kuninkailla kuuluukin olevan.»
Se äänensävy, jolla hän tämän sanoi, oli niin purevan pilkallinen, että tulin ehdottomasti katsoneeksi puhujaan lukeakseni hänen kasvoiltaan, mitä hän oikeastaan meistä tahtoi.
Hän oli välinpitämättömän näköinen kuten aina. — Tarttuen käsivarteeni, vei hän minut muutamia askeleita sivulle ja osotti erästä tummaa rykelmää, joka oli multavallin kaltainen.
»Taitaa olla jokin intiaanien hauta?» sanoin minä olan yli.
»Niinpä niinkin, te olette arvannut oikein, hauta se on, vaikkakaan ei punanahan, vaan oikean miehen — ei yksikään häntä parempi ole laskenut tätä virtaa alas. Voitte olla oikeassa, että se on kuulunut punanahkaisille, luulen näet, että tätä sanottiin 'Indian Mound'. Ettekö tahdo astua lähemmäksi?»
Me menimme lähemmäksi ja näimme paaluvarustuksen ja sen takana hirsikaton, joka ehkä oli noin kymmenen jalkaa edellistä korkeammalla.