»No mitäs sanotte nyt?»
»Näyttää minusta olevan enemmän tehty puolustusta kuin asuntoa varten.»
Laskettiin sitte maahan tikapuut, joita myöten pääsimme jyrkälle multavallille. Muuan nuorista miehistä aukaisi paaluvarustuksen portin, ja me astuimme tuon omituisen rakennuksen sisempään osaan.
Se oli tehty jotenkin tukevista, veistämättömistä sypressinrungoista. Se oli neliskulmainen rakennus, jossa oli matala puunrungoista kyhätty katto. Se oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä ja yhtä leveä. Sisäpuolella ei ollut muuta nähtävänä kuin polttamattomista tiilikivistä tehty uuni, ja puinen pöytä, joka oli asetettu pystyyn paalumajan nurkkaan.
»Älkää astuko tälle kummulle», sanoi mies juhlallisesti, »siinä on pyhää maata».
»Pyhää maata?» kysyimme me.
»Pyhää maata, mies! Tämän pöydän alla on haudattuna muuan niin reilu metsäläinen, ettei milloinkaan ole hänen vertaisensa laskenut Mississippi virtaa alas.»
»Vai niin, tässä on hauta», sanoimme me koko lailla hämmästyneinä.
»Hauta on — hänen hautansa — hänen paalumajansa, jonka hän oli rakentanut, jota oli puolustanut. Siinä hän kaatui, hänen verensä kostutti sitä, veriseksi oli hän sen ristinyt jo silloin kun se tuskin vielä oli valmis.»
»Saatte kuulla vielä enemmän tästä verisestä paalulinnasta, saatte kuulla, mitenkä kuusi rihlakyttää piti puolensa kahdeksaakymmentä viittä espanjalaista ja ranskalaista muskettisoturia vastaan.