'Mutta jos nyt tulee satakunta espanjalaista pyssymiestä?' sanoi Asa, 'ja luulen, että heitä tuleekin.'
'Senpä vuoksi rakennamme juuri paalulinnan', puheli Rakel, 'ja puolustamme siellä omaisuuttamme, ja sen minä sanon sinulle Asa', jatkoi hän, 'jos meikäläiset Saltriver'in ja Kentucky’n varrella ja Cumberlandissa saavat tietää, että espanjalaiset marssivat meitä vastaan, niin eivät he varmaankaan istu kädet ristissä.'
'Mutta Red River’ilta on pitkä matka Saltriverille ja Kentucky’in sekä Cumberland’iin', arveli Asa, 'rohkeasti viisitoistasataa peninkulmaa ja enemmänkin. En välitä itsestäni, olen kylliksi usein katsellut tultasuitsevien kanuunankitoihin ja kuullut englantilaisten pyssyjen pauketta, mutta minulla on vaimo ja lapset.'
'Älä sinä sure vaimosta ja lapsista', sanoi Rakel; 'älä heistä sure, kun kunnia ja oikeus on kysymyksessä; — johan meidän pitäisi ikuisesti hävetä, jos me väistyisimme mokomienkin suusankarien tieltä. — Jos ne edes olisivat intiaaneja, mutta ei heillä ole suonissaan pisaraakaan punanahkaisten verta, nehän ovat sellaisia pelkureita, pahempia kuin neekerit. Sen minä sinulle sanon, Asa, ja sanon sen jo etukäteen, että en mene takaisin likaisen Mississipin rannoille, en tahdo enää olla missään tekemisissä mokomankin kanssa, olen saanut siitä tarpeekseni koko elämäkseni. Se on hienostumaton toveri — se on totinen tosi. Jos tahdot olla sen kanssa tekemisissä, niin mene, mutta anna minulle pyssy, niin puolustan paalulinnaani. Ja jos espanjalaiset minulta päänahan vievät, niin sanovat toki ihmiset Saltriver’in varsilla: Rakel oli Hiram Strongin oikea tytär ja on pitänyt puolensa.'
Nyt oli asia ratkaistu, ja Asa oli vakuutettu siitä, että hän voisi täydellä syyllä puolustautua espanjalaisia vastaan. Ja me ryhdyimme heti hommiin. Se ajatus kutkutti meitä aika lailla, että me olisimme ensimäiset, jotka pystyttivät Yhdysvaltojen lipun Louisianaan. Mitä sanoisivatkaan meikäläiset Saltriver'in varsilla, jos he kuulisivat, että me ensimäisinä olemme pystyttäneet tähtitaivaisen lipun Louisianaan.
Ja me päätimme nyt puolustaa oikeuksiamme paraimmalla verellämme ja paraimmilla voimillamme, aloimme myöskin valmistautua puolustusta varten.
Kaadoimme puita, enimmäkseen nuoria sypressejä ja kuljetimme paikalle, veistimme niitä ja vedimme ne sitten nuorilla ylös sekä asetimme ne, niinkuin näette, nelikulmion muotoon, neljäkymmentä jalkaa pitkään ja yhtä leveään. Keskelle sijoitimme uunin. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.
Asa, joka oli ollut mukana Brandywine’n taistelussa, ja taistellut Lafayette’n rinnalla, kun tämä haavoittui, ja myöhemmin Carolinan valtiossa Cowpensissa Cornwallista vastaan, oli huomannut siellä etupaalutuksen hyödyn, jos tusina tai puoli kunnon kyttää seisoo sen takana. Hän teetti paaluja ja veistätti ne teräviksi sekä kaivatti reikiä valliin, joihin ne iskettiin ja yhdistettiin toisiinsa oksilla, niin ettei niitä voinut helposti irrottaa toisistaan. Ja kun olimme saaneet pystyyn paalulinnamme, peitimme rakennuksen laudoilla.
Laudat otimme mustasta männystä. Jonas ja Rigtheons kaatoivat männyt puolen peninkulman päässä, halkoivat ja kulettivat sitte reellä tänne. — Siinä teimme hullusti, sillä musta mänty syttyy herkästi, jos se on ollut pari päivää ilman vaikutuksen alaisena, mutta ei meillä ollut aikaa ottaa lujempaa puuta. Meillä oli ainoastaan kuusi seitsemän jalkaa paksuja sypressejä, ja niitä ei halkaise niinkään helposti. Näin ollen täytyi meidän turvautua noihin kirottuihin mustiin mäntyihin, jotka kuitenkin saattoivat meidät toivottomaan pulaan, niinkuin saatte kuulla myöhemmin.
Paalulinna oli siis pystyssä ja kattolaudat paikoillaan. Ne me peitimme säleillä. Nauloilla me sitten iskimme koko laitoksen kokoon uunin muun mukana, niin että naisväki töin tuskin voi keittää. Sitten täytimme whisky- ja jauhoastiat kaikella vedellä, mikä oli saatavissa ja toimme kaikki kapistuksemme, kinkut, jauhot ja maissin ja kaikki paalulinnaan. Yöt ja päivät olimme hommissa pannessamme mallikelpoiseen kuntoon ajattelematta sitä, että nuo onnettomat mäntylaudat saisivat meidät sellaiseen pulaan.