»Te kysytte liian paljon, mies hyvä», vastasi vanhus yksikantaan.
»Saatte sen kyllä nähdä.»
Me olimme nyt järven rannalla, joka muodostui molempien joenpolvekkeiden yhtymästä. Edessämme oli sypressisuo.
Minä jo tunsin nämä suot, vaikkakin pintapuolisesti, sillä me emme olleet milloinkaan onnistuneet tunkeutumaan oikein pitkälle. Mutta kun nyt tähystelin synkkään pimeyteen, täytyi minun mielestäni vielä kerran kysyä: »Vanhus, onko teitä tai portaita olemassa tämän suon halki?»
»Teitä tai portaita?» virkkoi mies; »ei ainakaan puistikkoteitä, voin teille vakuuttaa — ei ainakaan puistikkoteitä. Teitä tai portaita — hyvä ihme, tie, jonka uupunut luonto on teille raivannut», jatkoi hän, hypäten puunrungolle, joka sammaleen ja köynnöskasvien peittämänä törrötti esiin pohjattomasta syvyydestä. »Näettekö, tässä ovat portaat.»
»Siinä tapauksessa kuljemme me mieluummin pitempää tietä hevostemme mukana», arvelin minä. »Mutta missä ovat hevosemme? En näe niitä.»
»Tehkää, niinkuin parhaaksi näette, me menemme. Minun täytyy myöskin sanoa teille, että te tuskin voitte saada suuhunne vuorokauteen mitään muuta kuin putkikasvien lehtiä, jos niitä voitte syödä illalliseksenne, kuten hevosenne.»
»Mutta onko vesilintuja, metsänriistaa?»
»Kyllä sitä on ylenmäärin, jos vain haluatte syödä niitä raakoina, kuten intiaanit, tai jos tiedätte kahden peninkulman piirissä yhden neliöjalankin verran lujaa maaperää tehdäksenne tulta.»
»Joutavia, me menetämme ainoastaan aikaa», murisivat nuoret miehet.
Minua rupesi vähän pelottamaan näitten ihmisten parissa, ja heidän puheensa ei enää minua miellyttänyt, se oli niin säälimättömän häikäilemätöntä. — Katselimme vuoroin vanhusta, vuoroin hänen seuralaistaan. Meillä ei ollut amerikalaisista juuri hyviä ajatuksia, varsinkaan sellaisista, jotka ilman omistusoikeutta olivat tunkeutuneet Louisianan eri osiin. Me olimme kuulleet heitä kuvattavan miehiksi, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä ihmisiä, luottavat vain käsivarteensa, kirveisiinsä ja pyssyihinsä ja asettuvat näin asumaan metsiin. He asuivat, kuten villit eräänlaatuisissa kömpelötehoisissa puisissa hökkeleissä, varastivat karjaa, varsinkin hevosia, elivät maissilla ja suolatulla lihalla, ja olivat villeydessä melkein intiaaneihin verrattavia. — Meille oli kerrottu, että vähän ennen tuloamme Louisianaan muuan näistä puolivilleistä tasavaltalaisista oli kestänyt paalumajassaan hallituksen joukkojen piirityksen. Hän oli uskaltanut tunkeutua Louisianan länsi-alueelle asti, pyydystänyt joukon villejä hevosia, tavattu matkallaan Mississippijoelle sekä ajettu takaa paalumajaansa asti, missä hän oli kestänyt murhaavan piirityksen. — Huhu oli tietysti liioitellut tapauksen. Mutta jos vain puoletkin oli totta siitä, mitä näistä ihmisistä kerrottiin, niin emme me tällä kertaa olleet juuri parhaimmassa seurassa.