'Eihän toki kolme perhettä voi asua yhtaikaa paalulinnassa, ethän sitä tahtone?'
'Mutta minne me sitten menemme, Rakel?' kysyin minä.
'Minnekö?' sanoi hän hämmästyen, 'minnekä muualle kuin sinne, mistä olemme tulleetkin.'
Samalla viittasi hän prerioharjanteelle, missä meidän poltetut talomme olivat.
'Mennäkö sinne!' sanoin minä. 'Rakel unohtaa, että meidät jo on kerran karkotettu sieltä, ja että espanjalaisilla on kymmenkertaisesti enemmän tulemisen syytä, ja löytävät tien tänne helpommin, kuin ensi kerralla, eivätkä tule enää kahdeksankymmenviisi-miehisenä joukkona.'
'Ja minä sanon sinulle, kun olet kerran isäsi poika, että en milloinkaan jätä tätä paikkaa ja tätä maata, joka on imenyt mieheni veren itseensä, en, vaikka tulisi kymmenentuhatta espanjalaista. Ja jos sinä tahdot mennä, niin mene, minä jään paikoilleni. Asa on verellään valloittanut itselleen tämän maan, ja Rakel tahtoo puoltaa sitä!'
'Ne ovat joutavia puheita, Rakel', sanoin minä. 'Sinä tiedät hyvin, että emme me sinua jätä tänne yksin, mutta jos nyt espanjalaiset tulevat?'
'Ne ovat joutavia puheita', vastasi Rakel, 'me olemme Jumalan kädessä, emmekä ole syypäänä onnettomaan kohtaloomme. Mitä on tapahtunut, se meidän täytyy kärsiä, ja jos espanjalaiset tulevat uudelleen, niin auttakoon meitä Jumala, ja Hän auttaakin meitä, niinkuin Hän auttoi kolmea miestä tulisessa pätsissä. Jos Yhdysvallat olisivat kivenheiton päässä tai tuolla puolen Red River’in, niin voisimme me mennä toistaiseksi sinne, kunnes teidän haavanne ovat ummessa, mutta kun ei niin ole laita, niin täytyy meidän odottaa Jumalan lähetystä, kunnes taas olette ennallanne, mutta tätä maata en minä jätä enää milloinkaan.'
Me tunsimme kylläksi Rakelin ylevän hengen ymmärtääksemme että hän pitäisi sanansa. Ei ollut muuta keinoa tarjona kuin odottaa kärsivällisesti meidän parantumistamme.
Ja me odotimme sitä, ja kun voimat olivat ennallaan, palasi entinen rohkeutemmekin.