»Joe menee sinne veneellä, ja kunhan tuli on aikansa raivonnut, niin näette loput. Ette kaiketi luule, että me teidän hevosianne — —?»
Vanhus ei lausunut viimeisiä sanoja, mutta hänen kasvoilleen vetäysi ylimielinen hymy.
Minä olin tarkannut häntä terävästi, samoin Lassalle. Me vastasimme yhdestä suusta, että lähdemme hänen kanssaan ja luotamme häneen.
»Siinä teette oikein», kuului lyhyt vastaus.
»James!» sanoi hän kääntyen muutaman nuoren miehen puoleen. »Te menette siis Joen kanssa edelleen Kilpikonnasuon alalaitaa, me oikasemme tästä keskeltä. Mutta ei haittaa, jos jo heti täällä varustamme päresoihdut.»
»Päresoihdut?» kysyimme me.
Vanhuksen silmäys näytti sanovan: pitääkö teidän sitte sekaantua joka asiaan? Samassa hän tokasi: »Päresoihdut, ne ovat tässä sypressisuossa samanarvoisia kuin teidän henkenne, vaikka teillä olisi niitä kymmenen.»
»Omituinen puhetapa on näillä miehillä», kuiskasi minulle Lassalle.
Vanhus iski tulta ja sytytti päreen, joita oli otettu veneestä. Hän sytytti toisenkin, katseli vielä kerran joen polvekkeeseen, sitten veneen jälkeen, joka alkoi jo hävitä näkyvistä kaislikonreunassa, ja lähti liikkeelle.
»Kirottu espanjalainen suo», murahti hän, »kunpa se olisi kunnolleen amerikalainen eikä pettävä espanjalainen, niin se kestäisi kuin rehellinen mies ainakin, kunnes olette käyneet siihen käsiksi, eikä pettäisi ja vetäisi teitä mukanaan päätänne myöten, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen jalan päässä jalkapohjista.»