»Seuratkaa minua askel askeleelta», sanoi hän kääntyen meihin, »ja sinä, Jonas, pidä silmällä molempia ranskalaisia, äläkä odota siksi, kunnes näet heidät rintaa myöten liejussa.»
Meistä ei tuntunut varsin rohkaisevalta kuulla näitä perin vähän lohduttavia neuvoja, mutta kooten kaiken rohkeutemme astelimme vanhuksen jäljissä.
Olimme kulkeneet noin viisikymmentä jalkaa suota. Tähän asti oli aurinko valaissut kulkuamme. Sypressit olivat noin kymmenen tai viidentoista jalan päässä toisistaan, ja niitten mahtavat rungot kohosivat viidenkymmenen jalan korkeuteen, missä leveät, sateensuojan kaltaiset oksat tuuheina levenivät, runko rungon, latva latvan vieressä rivittäin, niin että suo muistutti ääretöntä suojakatosta, jonka läpi ei yksikään auringonsäde voinut tunkeutua. Me näimme vielä, mitenkä taivaanrannalla tuikahtelevat valonsäteet kiistelivät hämärän kanssa ylivallasta, vähitellen vain välähdellen pimeässä ja lopulta häviten yön helmaan. Mikäli päivänvalo väheni, sikäli paksummaksi, tukahuttavammaksi ja lopulta aivan saastaiseksi tuli ilma suolla. Meidän päresoihtumme, jotka ensimältä loimusivat niin kirkkaasti, himmenivät himmenemistään, kunnes ne viimeiseltä näyttivät vain välähtelevän silmissämme kuin virvatulet.
»Niin, niin», puheli taas vanhus, »yksi yö tässä suossa voi istuttaa ruumiiseenne myrkyllisen taudin; — Mitä yö? Puolituntinen voisen tehdä, jos teillä vain on kolmekin huokosta auki ruumiissanne. Vaan ei hätää, preriotulipalolla on hyvätkin puolensa, se kuivaa hien, sulkee huokoset.»
Ja näin itsekseen puhellen kulki hän edelleen valaisten ensin ja sitten koetellen jokaisen rungon, jolle hän jalkansa sovitti. Tämän kaiken teki hän niin taitavasti, että selvästi huomasi hänen kulkeneen jo useinkin tätä samaa vaarallista tietä.
»Seuratkaa vain aina jäljissä», mutisi hän taas, »mutta tehkää itsenne kepeiksi, te ranskalaiset, niin kepeäksi kuin vain ranskalainen voi, pidättäkää hengitystä. — Katsoppa tuota pökkelöä.»
»Kas vain, Nathan!» huusi hän itselleen, »kas vain. Olitpa vähällä hölmistyä. Niin vanha suonpolkija kuin oletkin, olit jo pitämäisilläsi kuusitoista jalkaa pitkää alligatoria mätänevänä puunrunkona.»
Vanhus oli kohottanut jalkaansa ja ojentanut sen, mutta epäillen vielä töykännyt puuksi luultua kiväärinsä perällä: puupökkelö oli livahtanut tiehensä, ja vanhus lennähtänyt kiivaasti minua vasten, jolloin olin vähällä horjahtaa suohon kapeilta portailta.
»Senkin lurjus!» huusi hän aivan säikähtyneenä, »luuletko sinä voivasi vilpistellä hävyttömyyksilläsi kunnollisille ihmisille?»
»Mikä siellä on, vanhus?»