»Mikäkö on?» matki hän vetäen tupesta pitkän jahtipuukon, »ei mitään muuta kuin että muuan ailigatori — mutta tuollahan sen näette.»
Ja pökkelön sijasta, joka oli hävinnyt, ammotti edessämme alligatorin kita.
Minä kohotin pyssyäni.
»Älkää ampuko, munsööri», kuiskasi minulle vanhus, »älkää ennen kuin on pakko! — Te ette ole yksin täällä. Näin sen pitää käydä», sanoi hän kyykistyen hitaasti ja työntäen pitkän puukkonsa pedon silmään. Se paiskeli häntäänsä, niin että musta suolieju räiskyi päällemme.
»Tästä saat», sanoi vanhus nauraen, »ja tästä — ja tästä», ja petoa, joka kiemurrellen yritti siepata hänet suuhunsa, iski hän vielä muutamia kertoja kaulaan ja kylkiluitten väliin.
Sitten pyyhki hän veren veitsestä, pisti sen vyöhönsä ja katseli ympärilleen.
»Tuolla pitäisi olla jonkun puunrungon, — en ole toki ensi kertaa tällä suolla. Mutta tuossahan se onkin, runsaasti kuusi jalkaa pitkä. — Nyt, ranskalaiset, ovat teidän tanssikoipenne jonkun arvoiset.»
Näin sanoen hyppäsi hän yhdellä loikkauksella sille, mitä hän kutsui puunrungoksi.
»Herranen aika, mies! Minä näen veden kimmeltävän, oletteko te pystyssä?»
»Vai veden kimmeltelevän! Se mitä te luulette vedeksi, on pari vaivaista käärmettä — kunnollisia mokassini — mutta väärennettyjä kongokäärmeitä — ne tahtovat myöskin elää, ovat hyvää ruokaa meidän sijoillemme. Lähtekää nyt liikkeelle.»