Hätä antoi minulle voimia! Painoin vasemman jalan niin lujasti liejussa huojuvaa puuta vasten kuin vain voin ja hyppäsin sitte yli.
»Hyvä!» myhähti vanhus. »Nopeasti ylös, ja toinen munsööri myöskin, että päästään eteenpäin. Vielä pari tällaista paikkaa, ja matka sujuu paremmin.»
Niin me mennä komppuroimme edelleen askel askeleelta, nostimme toista jalkaa, asetimme sen kevyesti maahan, mutta vedimme heti takaisin, kunnes luulimme löytäneemme kestävän maaperän. Kiväärillämme töykkäsimme samalla puunrunkoja. Neljännestunnissa olimme tulleet ihmeellisen taitaviksi, mutta hätä opettaa kömpelönkin tanssimaan. Ja täällä oli hätä. Sypressisuota ulottui noin neljä tai viisi peninkulmaa pitkälle joenpolvekkeen vartta. Se oli syvä, täynnä mustaa mutaa, jota peitti paikoin likainen, paikoin kirkkaanvihreä hyllyvä kerros köynnöskasveja, lianeja ja sammalta, jotka kaikki olivat verhonneet allensa suon ja puunrungot. Näitä runkoja ei tosin ollut säännöllisesti, mutta kuitenkin niin, että huomasi ihmiskätten olleen täällä toimessa.
»Sanokaa», kysäsin minä, »eikö tästä näytä kuitenkin kulkevan polku, sillä —»
»Vaiti», tiuskasi vanhus, »kunnes olemme varmalla pohjalla, vaiti jos henkenne on teille kallis. Älkää välittäkö käärmeistä, vaan astukaa jäljissäni.»
Mutta heti kun taas ojensin jalkaani eteenpäin ja olin asettaa sen päresoihtujen himmeästi leiskahtelevassa valossa vanhuksen jalansijaan, nousi noin neljän tuuman päässä jalastani puunrungon yli hirveä alligatorin kita esille liejusta ja iski nopsasti minua kohti. Ennätin laukaisemaan kiväärini pedon säkenöivään sisiliskon silmään. Alligatori ponnahti taaksepäin, karjasi kovasti, viskelihe raivoisasti muutamia kertoja mudassa, mutta upposi lopulta.
Vanhus oli vilaissut taakseen, ja tyytyväinen hymy kuvastui hänen avoimen suunsa ympärillä, mutta minä en kuullut, mitä hän sanoi, sillä kapina, joka nyt syntyi joka puolella, oli niin hirvittävä, että se aivan huumasi minut hetkeksi.
Tuhannet, kymmenet tuhannet alligatorit, rupisammakot, yöpöllöt ja havukat, jotka asustavat liejussa ja sypressien lehvissä, kajauttivat nyt ilmoille äänensä, karjuntansa ja voihkinansa sekä alkoivat kapinoida. Kirkuen työntyivät ne lymypaikoistaan esille, piirittivät meidät ja lensivät päittemme ympäri. Me vedimme puukot tupesta suojellen käsillämme päätämme ja silmiämme, mutta meidän hetkemme olisivat olleet luetut, jos ei —
Kauheassa eläinmaailman kapinassa kajahti pamaus ja heti toinen. Eläinten raivoaminen muuttui samalla ulvovaksi ja valittavaksi. Ne tulla töksähtivät vielä eräitä kertoja meitä kohti, sitten kaartelivat ne suurissa ympyröissä ympärillämme, lopulta vaimeni kirkuminen ja karjuminen. Meidän soihtumme olivat sammuneet. Me seisoimme siinä sysipimeässä yössä.
»Vanhus, Jumalan tähden.»