»No, oletteko vielä elossa?» naurahti vanhus niin omituisella äänensoinnulla, että minua hirvitti — »ja teidän ystävänne? Enkö minä teille jo sanonut, että emme ole yksin, nämä pedot puolustautuvat myöskin, kun heitä ahdistaa lymypaikoissaan. Yksi ainoa laukaus on kylliksi saattamaan teidän kimppuunne koko viheliäisen joukon, mutta ne saa kylläkin taas järkiinsä, jos näkevät, että tosi on kysymyksessä. Tavallisesti saa kaksi peräkkäistä niitä kohti ammuttua laukausta ne ymmärtämään, että ovat vain typeriä, kirkuvia elukoita.»
Samalla kun vanhus puhui näin, iski hän varovasti tulta ja sytytti yhden päresoihdun.
»Onneksi on meillä täällä vähän leveämmälti jalansijaa», naurahti hän, »Ja nyt eteenpäin. Aika on täpärällä, aurinko on mennyt mailleen, huomaan minä, ja meillä on vielä sievä taival edessämme.»
Ja hän painoi taas edelleen, askel askeleelta, mutta sellaisella varmuudella, että se joka askeleelta antoi meille enemmän luottamusta tähän mieheen.
Lienemme näin jatkaneet kulkuamme puolen tuntia, kun yhtäkkiä meille tuikki vastaan heikko, kelmeä valo.
»Vielä viisi minuuttia, ja me olemme perillä, mutta olkaa varoillanne: tämän kirotun espanjalaisen sypressisuon reunoilla oleskelevat mieluimmin nuo hirtehiset, alligatorit, samoin pitävät eräänlaiset kilpikonnat lujasta maaperästä.»
Innokas kun olin pääsemään viimeinkin varmalle maakamaralle, en totellut enää vanhuksen sanoja, ja kun porraspuutkin olivat täällä lähempänä toisiaan, astuin vanhuksen edelle. Yhtäkkiä tunsin puunrungon, jolle olin asettanut jalkani, pettävän. Minulla oli aikaa vain senverran, että huusin pysähtymään, mutta samassa olinkin vajonnut kainaloita myöten liejuun.
»Kas niin, tahdoitte ranskalaisten kevytmieliseen tapaan kulkea kerran omaa tietänne», puheli vanhus hypäten eteen ja tarttuen minua tukankiehkurasta kiinni.
»Olkoon tämä teille varoitukseksi, munsööri.»
Näin sanoen veti hän minut takaisin puunrungolle.