Niin minäkin ajattelin, ja koska väärä arvelu oli loukannut itsetuntoani, vastasin nopeasti: "En eläissäni ole itkenyt sellaisesta syystä, minä vihaan ajelemista, mutta minä itken, koska olen onneton."
"Hyi toki, Miss!" sanoi Bessie.
Hyvä apteekkari näytti hiukan hämmästyneeltä. Seisoin hänen edessään, ja hän katsoi silmiini hyvin lujasti. Hänellä oli pienet, harmaat, ei erittäin kirkkaat silmät, mutta luulen, että nyt sanoisin niitä teräviksi. Hänellä oli karkeapiirteiset, mutta hyväntahtoiset kasvot. Katseltuaan minua mielin määrin hän kysäisi: "Mikä teki sinut sairaaksi eilen?"
"Hän kaatui", pisti Bessie taaskin väliin.
"Kaatui? Tuo tuntuu taas liian vauvamaiselta. Eikö hänen iässään osata kävellä? Hän on ainakin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias."
"Minut lyötiin maahan", oli lyhyt selitys, sillä loukattu ylpeyteni rohkaisi minua. "Mutta ei se minua sairaaksi tehnyt", lisäsin heti. Mr Lloyd otti sillävälin hyppysellisen nuuskaa.
Kun hän pani nuuskarasian takaisin liivinsä taskuun, kuului kova kellonsoitto, joka kutsui palvelijoita päivälliselle. "Se on teitä varten, hoitaja", sanoi hän. "Te voitte mennä. Minä annan Miss Janelle pienen oppitunnin teidän poissaollessanne."
Bessie olisi mieluummin jäänyt, mutta hänen täytyi mennä, sillä
Gateshead Hallissa vaadittiin säntillisyyttä ruoka-aikojen suhteen.
"Kaatuminen ei tehnyt sinua sairaaksi, mikä sitten?" jatkoi Mr. Lloyd
Bessien mentyä.
"Minut suljettiin huoneeseen, jonne pimeän aikana tulee haamu."