Huomasin Mr. Lloydin sekä hymyilevän että rypistävän kulmiaan. "Haamu!
Mitä, sinä olet siis lopultakin pikkuvauva! Sinä pelkäät haamuja!"
"Minä pelkään Mr. Reedin haamua. Hän kuoli tuossa huoneessa ja lepäsi siinä ruumiina. Ei Bessie eikä kukaan muukaan mene sinne pimeässä, jos vain voivat olla sen tekemättä, ja oli julmaa sulkea minut sinne yksin ilman kynttilää, niin julmaa, etten koskaan unhoita sitä."
"Lorua! Ja sekö tekee sinut onnettomaksi? Pelkäätkö nyt päivänvalossa?"
"En, mutta kohta tulee taas pimeä, ja sitäpaitsi olen onneton — hyvin onneton — muista syistä."
"Mistä muista syistä? Voitko sanoa minulle muutamia niistä?"
Kuinka mielelläni olisin tahtonut vastata täysin tyydyttävästi tähän kysymykseen! Kuinka vaikeata oli muodostaa minkäänlaista vastausta! Lapset voivat tuntea, mutta he eivät osaa eritellä tunteitaan, ja jos he osittain suorittavatkin erittely työn ajatuksissaan, he eivät osaa pukea sen tuloksia sanoiksi. Peläten kuitenkin menettäväni tämän ensimäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä, onnistuin vihdoin, kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, muodostamaan laihan, mutta kaikessa vaillinaisuudessaan toden vastauksen.
"Ensiksikin, koska minulla ei ole isää ei äitiä, veljiä eikä sisaria."
"Sinulla on kiltti täti ja serkkuja."
Vaikenin taaskin ja jatkoin sitten katkonaisesti:
"Mutta John Reed kaatoi minut, ja täti sulki minut punaiseen huoneeseen."
Mr. Lloyd otti toistamiseen esille nuuskarasiansa. "Eikö Gateshead Hall ole mielestäsi hyvin kaunis talo?"