Niin se olikin. Puolet taivasta oli selkeä ja tahraton, ja pilvet ajautuivat pitkinä, hopeankirkkaina hattaroina itää kohti. Kuu paistoi rauhallisesti.
"No", sanoi Mr. Rochester katsoen tutkivasti silmiini, "kuinka Janetini jaksaa nyt?"
"Yö on tyyni, sir, ja niin olen minäkin."
"Ja tänä yönä et uneksi tuskasta ja erosta, vaan onnellisesta rakkaudesta ja yhdyselämästä."
Tämä ennustus toteutui vain puoleksi: en nähnyt unia surusta, vaan en myöskään ilosta, sillä en nukkunut ollenkaan. Pikku Adèle sylissäni katselin lapsuuden unta, niin rauhallista, niin intohimotonta, niin viatonta, ja odotin nousevaa päivää. Kaikki minussa oleva elämä virtasi levottomana ja valveutuneena ruumiissani, ja auringon noustessa nousin minäkin. Muistan, että Adèle takertui minuun kiinni kun jätin hänet, ja että suutelin häntä ja irroitin hänen kätensä kaulastani. Muistan, että oudon liikutuksen valtaamana itkin hänen vierellään ja poistuin kauemmaksi, jotta nyyhkytykseni eivät häiritsisi hänen onnellista lepoaan. Adèle oli mielestäni kuva menneestä elämästäni, ja hän, jota nyt valmistauduin kohtaamaan, oli pelätty, mutta kiihkeästi rakastettu kuva tuntemattomasta tulevaisuudestani.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Sophie tuli kello seitsemän pukemaan minut, hän oli tässä toimessa hyvin hidas, niin hidas, että Mr. Rochester nähtävästi tuli kärsimättömäksi ja lähetti kysymään, miksi en tullut. Sophie kiinnitti parhaillaan päähäni huntua — se oli lopultakin tuo yksinkertainen huntu. Livistin hänen käsistään niin pian kuin suinkin voin.
"Seis", huusi hän ranskaksi. "Katsokaa toki itseänne kuvastimessa — ette ole vielä vilkaissutkaan siihen."
Käännyin ovella ja näin kuvastimessa valkopukuisen, hunnutetun olennon, joka niin suuresti erosi tavallisesta itsestäni, että se näytti melkein vieraalta. "Jane", kutsui eräs ääni, ja minä kiiruhdin alas. Portaitten alapäässä odotti Mr. Rochester minua.
"Sinä vitkastelija", sanoi hän, "minä palan kärsimättömyydestä, ja sinä viivyt niin kauan."