Hän pysähtyi.
"Olen mitä?"
"Olin sanoa intohimoinen, mutta olisitte kenties ymmärtänyt sanan väärin ja pahastunut. Tarkoitan, että teillä on rikas ja voimakas tunne-elämä, ja olen varma, että ette kauan voi tyytyä viettämään vapaahetkiänne yksin ja hukkaamaan voimianne yksitoikkoiseen, epäkiitolliseen, ikävään työhön, yhtä vähän kuin minä tyydyn", lisäsi hän kiihkeästi, "elämään haudattuna tässä vuorten saartamassa rämeikössä, jossa Jumalalta saamani luonto kutistuu ja rikkaat lahjani ovat hyödyttömät. Kuulette nyt, kuinka puhun vasten omaa itseäni. Minä, joka saarnaan uskollisuutta vähässä ja pidän puunhakkaajan ja vedenkantajankin työtä jumalanpalveluksena, minä, Herran valittu palvelija, raivoan voimattomassa levottomuudessani. Mutta jollakin tavoin on taipumukset ja periaatteet saatettava sovintoon."
Hän jätti huoneen. Tänä lyhyenä hetkenä olin oppinut tuntemaan häntä enemmän kuin koko edellisenä kuukautena, mutta vieläkin hän ihmetytti minua.
Diana ja Mary Rivers tulivat hiljaisemmiksi ja surullisemmiksi mikäli lähestyi päivä, jolloin heidän oli jätettävä kotinsa ja veljensä. Molemmat koettivat ulkonaisesti olla kuten ennenkin, mutta suru, jota vastaan he taistelivat, oli liian voimakas voidakseen kokonaan pysyä salassa. Diana uskoi minulle, että tämä lähtö olisi erilainen kuin kaikki edelliset. Mitä St. Johniin tuli, merkitsisi se luultavasti eroa moneksi vuodeksi, kenties ainiaaksi.
"Hän aikoo uhrata kaiken kauan haudotulle suunnitelmalleen, sekä sisartensa rakkauden että vielä voimakkaampia tunteita", sanoi hän. "St. John näyttää tyveneltä, Jane, mutta hän kätkee sisäänsä tulta. Väliin voisi luulla häntä lempeäksi, mutta muutamissa asioissa hän on järkähtämätön kuin kuolema ja pahin kaikesta on se, että omatuntoni ei salli minun koettaa saada häntä muuttamaan ankaraa päätöstään — en hetkeäkään voi moittia häntä siitä. Se on oikein, jaloa, kristillistä, mutta se murtaa sydämeni". Ja kyyneleet kimmelsivät hänen kauniissa silmissään. Mary kumartui syvemmälle työnsä yli.
"Olemme nyt isättömiä: kohta ei meillä ole kotia eikä veljeä", mumisi hän.
Tällä hetkellä tapahtui vielä jotakin, jonka kohtalo näytti säästäneen todistukseksi sananlaskulle: "onnettomuus ei koskaan tule yksinään" ja joka oli viimeinen pisara heidän surujensa maljassa. St. John kulki ikkunan ohi lukien kirjettä. Hän astui huoneeseen.
"Eno John on kuollut", sanoi hän.
Sisaret hätkähtivät, mutta pysyivät kuitenkin levollisina, eikä uutinen näyttänyt surettavan heitä syvemmin.