Vastaukseksi tähän puheeseen sain — minkä varmaan olin ansainnutkin — kummastuneen katseen, joka mielestäni oli myös hieman paheksuva. Me erosimme ja minä palasin sisään hyvin viluisena. Kellot löivät ja kirkonkellot soivat keskiyötä, ihmiset olivat lähdössä, juhla oli ohi, lamput himmenivät. Tunti vielä, ja koko talo oli hiljainen ja pimeä. Minäkin olin vuoteessa, mutta en nukkunut. Minun ei ollut helppo nukkua sellaisen kiihtymyksen päivän jälkeen.

XV

PITKÄ LOMA

Madame Beckin syntymäpäivää, kolmen edellisen viikon laiskottelua, itse juhlapäivän lyhyttä kahdentoista tunnin ilon ja hilpeyden puuskaa ja äärettömän ikävää huomispäivää seurasi aivan päinvastainen aika: kaksi kuukautta oikeata työtä, ahkeraa ja tiukkaa opiskelua. Nämä kaksi kuukautta, kouluvuoden viimeiset, olivat itse asiassa ainoa todellinen työaika koko vuotena. Niihin lykättiin ja keskitettiin ankarimmat valmistelut tutkintoa varten, joka tapahtui ennen palkintojenjakoa. Niin tekivät sekä opettajat että opettajattaret ja oppilaat. Palkinnontavoittelijain oli tehtävä vakavaa työtä, opettajain ja opettajattarien oli otettava taakka hartioilleen, yllytettävä hitaita, autettava ja opastettava lupaavampia. Oli saatava aikaan vaikuttava näyte, loistava julkinen tutkinto, ja se tarkoitus pyhitti kaikki keinot.

Tuskin huomasinkaan toisten opettajain työtä, oma puuhani askarrutti mieltäni, ja minun tehtäväni ei ollutkaan helpoimpia: minun oli päntättävä noin yhdeksäänkymmeneen päähän tarpeellinen määrä sitä mitä he pitivät taidoista vaikeimpana ja monimutkaisimpana, englannin kieltä, väännettävä yhdeksänkymmentä kieltä ääntämään sellaista mikä heistä tuntui melkein mahdottomalta — saarivaltion sihiseviä hammasäänteitä.

Tutkintopäivä valkeni. Kauhea päivä! Sitä varten oli valmistuttu levottoman jännittyneinä, pukeuduttu ääneti ja kiireisesti — ei mihinkään kevyeen eikä liehuvaan tällä kertaa — poissa olivat nyt valkoiset harsokankaat ja taivaansiniset vyönauhat, muotina oli vakava, vahva ja kiinteä. Minusta tuntui että juuri minä olin erityisen pahassa asemassa tuona päivänä, koska raskain taakka ja vaikeus lankesi yksin minun osalleni kaikista naisopettajista. Toisten ei tarvinnut pitää tutkintoa opettamissaan aineissa; kirjallisuudenopettaja, herra Paul, otti tämän velvollisuuden itselleen. Hän, tuo kotityranni, kokosi toiseen käteensä kaikki ohjakset, hän hylkäsi vihaisesti kaiken yhteistyön; hän ei tahtonut apua. Madamen itsensä, joka ilmeisesti mielellään olisi pitänyt tutkinnon maantieteessä, lempiaineessaan, jota hän opetti hyvin, oli mukauduttava itsevaltiaan sukulaisensa määräyksiin. Paul syrjäytti koko opettajakunnan, miespuoliset ja naispuoliset, ja seisoi tutkijan paikalla yksinään. Hän oli harmissaan siitä että hänen oli pakko tehdä yksi poikkeus tästä säännöstä. Hän ei hallinnut englanninkieltä: siispä hänen täytyi jättää tämä opinhaara englanninopettajan käsiin, ja niin hän tekikin, mutta ei ilman pientä lapsekasta kateutta.

Alituinen ristiretki joka-ainoan ihmisen — paitsi oman itsensä — itserakkautta vastaan kuului tämän kykenevän mutta kiukkuisen ja kunnianhimoisen pienen miehen omituisuuksiin. Hänellä oli voimakas halu oman persoonansa julkiseen näyttelemiseen, mutta äärimmäinen vastenmielisyys toisten ihmisten samanlaista esiintymistä kohtaan. Hän sorti, hän lannisti milloin vain voi, ja raivosi kuin pulloon suljettu tuulispää, milloin ei voinut.

Tutkintopäivän aattoiltana kävelin puutarhassa kuten muutkin opettajattaret ja kaikki sisäoppilaat. Herra Emanuel yhtyi seuraani "kielletyllä käytävällä"; hänellä oli sikari hampaissa; päällystakki — erittäin luonteenomainen vaatekappale, vaikkakaan ei kuosiltaan erikoinen — liehui tummana ja uhkaavana, kreikkalaisen lakin tupsu varjosti ankarana vasenta ohimoa, mustat viikset käpertyivät kuin vihaisella kissalla, ja sinisten silmäin välkkeessä oli pilviä.

"Niin te siis", hän alkoi, pysäyttäen minut jyrkästi ja asettuen eteeni, "niin te siis aiotte isännöidä kuin kuningatar valtaistuimellaan — minun vierelläni, huomenna. Varmaan jo ennakolta nautitte korkeasta asemastanne. Olen näkevinäni teissä tiesi mitä säteilyä, te pieni kunnianhimoinen olento."

Nyt sattuikin niin, että hän erehtyi tykkänään. Minä en pitänyt — en voinut pitää — kuulijakunnan ihailua tai hyvää käsitystä yhtä suuressa arvossa kuin hän. Jos minulla olisi sen joukossa ollut yhtä monta henkilökohtaista ystävää tai tuttavaa kuin hänellä, en tiedä miten asia olisi kääntynyt, mutta minä puhunkin tapauksesta sellaisena kuin se nyt oli. Minulle olivat kouluvoitot vain kylmää kiiltoa. Olin ihmetellyt — ja ihmettelin nytkin — kuinka niiden loiste hänestä voi näyttää kirkkaalta ja lämpimältä kuin takkavalkea. Hän välitti niistä ehkä liian paljon, minä luultavasti liian vähän. Minulla oli kuitenkin omat päähänpistoni niinkuin hänelläkin. Minusta esimerkiksi oli hauskaa nähdä herra Emanuel kateellisena. Kateus sytytti hänen mielensä ja viritti hänen henkensä ja loi kaikennäköisiä lystikkäitä valoja ja varjoja hänen tummiin kasvoihinsa ja orvokinsinisiin silmiinsä (hänellä oli tapana sanoa, että hänen musta tukkansa ja siniset silmänsä olivat "une de ses beautés_").[58] Hänen kiukullaan oli oma viehätyksensä: se oli vilpitöntä, totista, kokonaan järjetöntä, mutta ei koskaan tekopyhää. Niinpä en millään tavoin salannut luuloteltua mielihyvääni, kysyinpähän vain milloin englanninkielen tutkinto oli — alussa vai lopulla päivää.