"Minä epäröin", sanoi hän, "asetanko sen alkuun, jolloin ihmisiä on vasta vähän ja jolloin kunnianhimoinen luonteenne ei saa nauttia suuresta kuulijakunnasta, vai aivan loppuun, kun kaikki ovat väsyneitä ja osaksenne tulee vain laimeata ja heikkoa tarkkaavaisuutta."
"Kuinka kovasydäminen olette, monsieur", sanoin teeskennellen alakuloisuutta.
"Teitä kohtaan pitääkin olla ankara. Te olette niitä ihmisiä, joita täytyy pitää kurissa. Minä tunnen teidät! Minä tunnen teidät! Toiset ihmiset tässä talossa näkevät teidät ja luulevat että väritön varjo on kulkenut ohi. Mutta minäpä tutkin kasvonne heti, ja se riitti."
"Oletteko tyytyväinen kun ymmärrätte minua?"
Vastaamatta suoraan hän jatkoi: "Ettekö ollutkin mielissänne kun onnistuitte näytelmässä? Minä katselin teitä ja näin kasvoissanne intohimoista voitonriemua. Kuinka katseenne säkenöi! Se ei ollut vain valoa, se oli liekkejä: minä tiesin olla varuillani."
"Se mitä tuossa tilaisuudessa tunsin — ja suokaa anteeksi jos sanon teidän äärettömästi liioittelevan tunteeni suuruutta ja laatua — oli kokonaan ylimalkaista. Minä en välittänyt ilveilystä. Vihasin osaa jonka annoitte minulle. Minulla ei ollut pienintäkään myötätuntoa näyttämön edessä olevaa yleisöä kohtaan. Epäilemättä kunnon ihmisiä, mutta tunnenko minä heitä? Merkitsevätkö he mitään minulle? Välitänkö siitä että huomenna taas joudun heidän eteensä? Onko tutkinto minulle mitään muuta kuin työ jonka soisin pian olevan kunnialla ohi?"
"Saanko vapauttaa teidät siitä?"
"Äärettömän kernaasti, jos vain ette pelkää epäonnistumista."
"Mutta minä en onnistuisi. Osaan vain kolme lausetta englantia ja muutamia sanoja, esimerkiksi de sonn, de mone, de stare[59] — sanoinko hyvin? Minun mielestäni olisi parasta jättää koko asia sikseen, olla ilman englannintutkintoa — mitä siitä sanotte?"
"Jos madame suostuu, suostun minäkin."