"Sydämestännekö?"
"Sydämeni pohjasta."
Hän poltti sikariaan äänettömänä. Sitten hän äkkiä kääntyi.
"Antakaa minulle kätenne", hän sanoi. Kiukku ja kateus suli hänen kasvoistaan, niistä loisti nyt herttainen ystävällisyys.
"Kas niin, ei viitsitä olla kilpailijoita, ollaan ystäviä. Tutkinto tulee tapahtumaan, minä valitsen sopivan hetken, ja sen sijaan että häiritsisin ja kiusaisin teitä, kuten melkein teki mieleni kymmenen minuuttia sitten — minulla on pahat tuuleni, on ollut lapsesta saakka — tahdon rehellisesti auttaa teitä. Itse asiassa olette yksinäinen ja vieras, teidän on raivattava tienne ja ansaittava leipänne, ja voi ehkä olla hyväkin että tulette tunnetuksi. Me olemme ystäviä — suostutteko?"
"Koko sydämestäni, monsieur. Minä iloitsen ystävästä. Pidän siitä enemmän kuin voitosta."
"Raukka" hän sanoi, kääntyi pois ja jätti minut käytävään.
Tutkinto sujui hyvin; Paul piti sanansa ja teki parhaansa helpottaakseen minun osaani. Seuraavana päivänä oli palkintojenjako. Sekin meni ohi, koulu loppui, oppilaat lähtivät kotiin ja alkoi pitkä loma.
Sitä lomaa! Unohdanko sen koskaan? Luullakseni en. Madame Beck matkusti loman ensi päivänä lastensa luo rannikolle, kaikilla kolmella opettajattarella oli omaisia tai ystäviä, joiden luo he pakenivat, kaikki opettajat lähtivät kaupungista, muutamat Pariisiin, muutamat Boue-Marineen, Paul lähti pyhiinvaellukselle Roomaan, talo jäi aivan tyhjäksi, ilman muita asukkaita kuin minä, eräs palvelustyttö ja muuan onneton oppilas, tylsämielinen raukka, joka kaukana asuvalta äitipuoleltaan ei saanut lupaa palata kotiin.
Sydämeni melkein kuoli; viheliäinen ikävä herpaannutti sen kielet. Kuinka nuo syyskuun päivät olivat pitkät! Kuinka hiljaiset, kuinka elottomat! Kuinka tyhjät, autiot ja lohduttomat! Kuinka alakuloinen olikaan tuo hylätty puutarha, joka nyt, kaupungin kesän jälkeen, oli harmaana tomusta. Katsoessani eteenpäin noiden kahdeksan viikon alussa tiesin tuskin kuinka voisin elää ne loppuun. Mielialani oli jo kauan ollut asteittain alenemassa, ja nyt kun työn antama tuki oli poissa, se laskeutui nopeasti. Eteenpäin katsominenkaan ei tuonut mitään toiveita: mykkä tulevaisuus ei tietänyt mistään huojennuksesta, ei tarjonnut mitään lupauksia, ei antanut mitään aihetta kestää nykyistä pahaa luottaen tulevaan hyvään. Surullinen välinpitämättömyys koko olemassaolosta painoi usein mieltäni — epätoivoinen halu päästä pian maallisen retken päähän. Kun minulla nyt oli hyvää aikaa katsella elämää niin kuin minunlaiseni on sitä katsottava, näin siinä vain toivottoman erämaan: vain keltaista hiekkaa, ei vihreätä niittyä, ei palmupuuta, ei lähdettä näkyvissä. Toiveita, jotka ovat nuoruudelle rakkaat, jotka pitävät sitä pystyssä ja ohjaavat sitä, en tuntenut enkä uskaltanut tuntea. Jos ne joskus kolkuttivat oveeni, oli epävieraanvarainen telki vedettävä sisäpuolelta niiden eteen. Kun ne hylättyinä kääntyivät pois, vuotivat väliin hyvinkin katkerat kyynelet, mutta sitä ei voinut auttaa, minä en uskaltanut ottaa vastaan sellaisia vieraita. Niin kuolettavasti pelkäsin liikanaisen itseluottamuksen syntiä ja heikkoutta.