Uskonnollinen lukija, sinä kai pidät minulle pitkän saarnan sen johdosta mitä juuri olen kirjoittanut. Niin sinäkin, moralisti, ja sinä, ankara viisas. Sinä stoalainen rypistät kulmiasi, sinä kyynikko olet ivallinen, sinä nautiskelija naurat. Hyvä on, suhtautukaa siihen kukin omalla tavallanne. Minä otan vastaan saarnan, kulmain rypistämisen, pilkan ja naurun. Ehkä olette kaikki oikeassa, ja ehkä minun olosuhteissani olisitte kaikki olleet väärässä kuten minä. Ensimmäinen kuukausi oli todellakin pitkä, raskas, musta kuukausi minulle.
Tylsämielinen ei näyttänyt onnettomalta. Tein parhaani ruokkiakseni hänet hyvin ja pitääkseni hänet lämpimänä, eikä hän muuta pyytänyt kuin ruokaa ja päivänpaistetta, ja kun se puuttui, takkavalkeata. Hänen heikot hengenlahjansa viihtyivät toimettomuudessa: hänen aivonsa, silmänsä, korvansa ja sydämensä nukkuivat tyytyväisen unta, ne eivät voineet herätä työhön, horrostila oli niiden paratiisi.
Loman kolme ensimmäistä viikkoa olivat kuumat, kauniit ja kuivat, mutta neljäs ja viides myrskyä ja sadetta. En tiedä miksi tuo ilmanmuutos teki niin kauhean vaikutuksen minuun, miksi raivoava myrsky ja vihmova sade lamaannuttivat minua kuolettavammin kuin kirkas sää, mutta niin kävi, ja hermostoni jaksoi hädin tuskin kestää sitä mitä sen oli kestettävä monena päivänä ja yönä tuossa suuressa tyhjässä talossa. Kuinka rukoilinkaan taivaalta apua ja lohdutusta! Kuinka kauhistuttavalla voimalla minut vähin vähäsikään se vakaumus, että kohtalo oli ainainen vihamieheni, jota ei koskaan voinut lepyttää! Minä en sydämessäni syyttänyt Jumalan armoa ja oikeutta tästä; päätin Hänen suureen suunnitelmaansa kuuluvan, että muutamien piti syvästi kärsiä elinaikanaan, ja olin vihlovan vakuuttunut siitä, että näiden joukkoon kuuluin minäkin.
Oli jonkinlainen helpotus kun tylsämielisen täti, kiltti vanha nainen, eräänä päivänä tuli hakemaan luokseen omituisen, viallisen toverini. Tuo onneton olento oli ajoittain ollut minulle raskaana taakkana; en voinut viedä häntä puutarhan ulkopuolelle enkä jättää häntä hetkeksikään yksin, sillä hänen poloinen sielunsa oli kasvanut yhtä vinoon kuin ruumiskin, ja sillä oli eniten taipumusta pahaan. Epämääräinen halu pahantekoon ja tarkoitukseton ilkeys tekivät alituisen valvonnan välttämättömäksi. Koska hän puhui hyvin harvoin ja saattoi tuntikausia istua tylsän näköisenä, väännellen kasvojaan sanoin kuvaamattomiin irvistyksiin, olin pikemmin ikään kuin vankina oudon ja kesyttömän eläimen kanssa kuin ihmisolennon seurassa. Lisäksi hänelle oli tehtävä erinäisiä palveluksia, jotka olisivat vaatineet mielisairaanhoitajattaren hermoja. Rohkeuttani koeteltiin kovin, ja vähin se lannistui kokonaan. Näiden velvollisuuksien ei olisi pitänyt tulla minun osalleni; eräs palvelustyttö oli tähän asti suorittanut ne, mutta lomallelähdön kiireessä ei hänelle ehditty hankkia sijaista. Tämä rasitus ja vaiva ei suinkaan ollut helpoimpia mitä elämässäni olen kokenut, mutta niin halpaa ja vastenmielistä kuin se olikin, oli henkinen tuskani paljon kuluttavampaa ja tuhoisampaa. Tylsämielisen palveleminen riisti minulta usein kyvyn ja halun syödä ateriaani ja lähetti minut uupuneena ulos raikkaaseen ilmaan ja kaivon luo pihalle. Mutta tämä työ ei koskaan kouristanut sydäntäni eikä pusertanut silmistäni kuumia kyyneleitä.
Tylsämielisen lähdettyä sain vapaasti kävellä ulkona. Ensin minulla ei ollut rohkeutta poistua kauaksi Rue Fossettelta, mutta vähitellen uskalsin jo kaupungin porteille asti, kuljin niistä ulos ja vaeltelin kaukana pitkin viertoteitä, yli peltojen, katolisen ja protestanttisen hautausmaan taakse, ohi maatalojen, teille ja pieniin metsiin, en tiedä minne. Ahdistus ajoi minua eteenpäin, kuume kielsi lepäämästä, seuralaisenpuute vaivasi sieluani polttavan nälän tavoin. Vaelsin usein aamusta saakka, läpi helteisen keskipäivän, kuivan iltapuolen ja pimeän illan, ja palasin kotiin kuun noustessa.
Yksinäisillä kävelyilläni ajattelin väliin toisten, tuttavieni, nykyistä olotilaa. Siellä oli madame Beck hauskassa kylpypaikassa lastensa ja äitinsä kanssa, keskellä lukuisia ystäviä, jotka olivat hakeutuneet samaan virkistyspaikkaan. Zélie St. Pierre oli Pariisissa sukulaistensa luona, toiset opettajattaret olivat kodeissaan. Siellä oli Ginevra Fanshawe, jonka eräs ystävä oli vienyt hauskalle kiertomatkalle etelään. Ginevra oli mielestäni onnellisin. Hän sai retkeillä läpi kauniiden seutujen, syyskuun aurinko loisti hänelle yli hedelmällisten tasankojen, joilla vilja tuleentui ja viini kypsyi sen lämpimissä säteissä. Kultainen ja kristallinen kuu nousi hänen näkyviinsä siniseltä taivaanrannalta, jota vuorten aaltoviiva reunusti.
Mutta kaikki tämä ei ollut mitään; minäkin tunsin nuo syksyiset päivänpaisteet ja näin nuo elonkorjuun kuutamot, ja melkein toivoin nukkuvani syvällä nurmen alla, kaukana niiden vaikutuksesta. Mutta Ginevralla oli mukanaan eräänlainen hengetär, joka osasi antaa alituista voimaa ja lohtua, kirkastaa päivänpaisteen ja täyttää pimeyden tuoksuilla. Paras ihmiselämän hyvistä hengettäristä suojasi häntä siivillään ja kumartui hänen päänsä yli. Ginevraa seurasi todellinen Rakkaus, eikä hän koskaan voinut olla yksin. Oliko hän tunteeton sille? Minusta se tuntui mahdottomalta: en voinut kuvitella sellaista turtumusta. Kuvittelin että hän oli salassa kiitollinen, rakasti vielä pidätetysti, mutta aikoi jonakin päivänä näyttää miten paljon hän rakasti. Ajattelin myös että hänen uskollinen sankarinsa aavisti hänen aran kiintymyksensä ja sai siitä lohdutusta; uskoin että heidän välillään oli myötätunnon sähköinen lanka, keskinäisen ymmärtämyksen hieno säie, joka satojenkin peninkulmien takaa yhdisti — toimitti perille rukouksia ja toiveita yli vuorien ja laaksojen. Ginevrasta tuli vähitellen jonkinlainen sankaritar silmissäni. Eräänä päivänä, huomatessani tämän kasvavan harhakuvan, sanoin: "Luulen todellakin että hermoni ovat ylenmäärin jännittyneet: olen jollakin tavoin kärsinyt liikaa; sairaus on siitä seurauksena — mitä minun on tehtävä? Kuinka voin pysyä terveenä?"
Itse asiassa ei ollut mitään keinoa pysyä terveenä näissä olosuhteissa. Vihdoinkin seurasi erityisen kauhun ja tuskan vallassa vietettyä päivää ja yötä ruumiillinen sairaus — minun oli pakko mennä vuoteeseen. Näihin aikoihin loppui intiaanikesä ja alkoivat päiväntasausmyrskyt. Yhdeksän pimeätä ja sateista päivää, joiden tunnit vyöryivät ohitseni levottomina, kuuroina, hurjina, myrskyn Pauliinan huumaamina, makasin oudossa hermojen ja veren kuumeessa. Uni karkottui kokonaan. Usein nousin yöllä, etsin unta joka taholta, pyysin hartaasti sitä palaamaan. Ikkunan rasahdus, tuulen vinkuna vain vastasi — uni ei tullut!
Minä erehdyn. Kerran se tuli, mutta vihoissaan. Kärttämiseeni kyllästyneenä se toi mukanaan kostavan unen. St. Jean Baptisten kellon mukaan tuo uni kesti vain viisitoista minuuttia — lyhyt aika, mutta se riitti rasittamaan koko ruumistani tuntemattomalla tuskalla, tuomaan mukanaan nimettömän kokemuksen, joka laatunsa, sävynsä ja herättämänsä kauhun puolesta oli kuin tervehdys iäisyydestä. Kahdentoista ja yhden välillä sinä yönä tyrkytettiin huulilleni kalkki, musta, väkevä, outo, joka ei ollut kotoisin mistään kaivosta, vaan äyräitään myöten täynnä pohjattoman ja rannattoman meren vettä. Kärsimyksen malja, joka on valmistettu ajallisten ja äärellisten mittojen mukaan ja tarkoitettu kuolevaisen huulille, ei maistu sellaiselta kuin tämä kärsimys maistui. Juotuani ja herättyäni luulin että kaikki oli ohi: loppu tullut ja mennyt. Vapisin kauheasti kun tietoisuus palasi; olin valmis huutamaan apua joltakin ihmiseltä, mutta tiesin ettei ketään ollut kyllin lähellä kuullakseen hurjaa huutoani — Goton kaukaisessa ullakkokamarissaan ei voinut kuulla — ja nousin polvilleni vuoteeseen. Muutamia hirveitä tunteja kului: kuvaamaton tuska repi ja ahdisti mieltäni. Luulen että pahin tuon unen kauhuista oli tämä. Näin unta että rakastettu vainaja, joka elämässään oli rakastanut minua, kohtasi minut jossakin vieraantuneena: sanomaton epätoivo tulevaisuuden suhteen ahdisti sydänjuuriani. Minulla ei ollut minkäänlaista aihetta toivoa toipuvani ja palaavani elämään, ja kuitenkin oli aivan sietämätön tuo säälimätön ja ynseä ääni, jolla Kuolema houkutteli minua kutsumaan luokseni sen tuntemattomat kauhut. Kun koetin rukoilla, sain huuliltani vain nämä sanat: "Nuoruudestani saakka olen kärsinyt Sinun hirmuisuuttasi vaivaantunein mielin."
Se oli niin totta.