Tuodessaan minulle teetä seuraavana aamuna Goton pyysi minua kutsumaan lääkärin. Minä en tahtonut — en uskonut minkään lääkärin voivan parantaa minua.
Eräänä iltana nousin — minä en houraillut, olin täysissä tajuissani — ja pukeuduin, heikkona ja horjuvana. En voinut kauemmin sietää huoneeni yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; aavemaiset valkoiset vuoteet muuttuivat silmissäni kummituksiksi, jokaisen päänalus oli pääkallo, jättiläiskokoinen ja auringon valkaisema — kangastuksia vanhemmasta maailmasta ja väkevämmästä suvusta oli kiteytynyt niiden suuriin ammottaviin silmäkuoppiin. Sinä iltana lujittui sielussani entistä kiinteämmin sellainen vakaumus, että Kohtalo oli kiveä ja Toivo väärä epäjumala — sokea, veretön, graniittisydäminen. Tunsin myös että koettelemus, jonka Jumala oli minulle lähettänyt, oli nyt saavuttanut huippunsa ja että minun oli käännettävä se takaisin omin käsin, niin kuumat, heikot ja vapisevat kuin ne olivatkin. Satoi vieläkin ja tuuli vinkui, mutta mielestäni armeliaammin kuin oli satanut ja myrskynnyt kaiken päivää. Hämy lankesi yli maan, ja sen vaikutus tuntui minusta sääliväiseltä. Ikkunasta näin purjehtivia iltapilviä, jotka riippuivat alhaalla kuin liput puolitangossa. Minusta tuntui että sillä hetkellä oli taivaassa surua ja myötätuntoa kaikkia maan kärsimyksiä kohtaan, kauhean uneni paino keventyi, tuo sietämätön ajatus, ettei minua enää rakastettu, ei tunnettu, vaihtui puolittain päinvastaisen toivoon — ja olin varma että tuo toivo loistaisi kirkkaammin, jos pääsisin pois tämän katon alta, joka oli painostava kuin laakea hautakivi, ja menisin kaupungin ulkopuolelle eräälle hiljaiselle kukkulalle, kauas kenttien keskelle. Panin ylleni päällystakin (en voinut olla houreissa, sillä minulla oli älyä pukeutua lämpimästi) ja lähdin matkaan. Erään kirkon kellot pysäyttivät minut kulkiessani ohi, ne tuntuivat kutsuvan minua iltarukoukseen, ja minä menin sisään. Mikä juhlameno tahansa, kaikki vilpittömän hartauden näkeminen, kaikki vetoaminen Jumalaan oli minulle silloin yhtä tervetullutta kuin leipä äärimmäistä puutetta kärsivälle. Polvistuin muiden mukana kivilattialle. Se oli vanha juhlallinen kirkko, jonka hämärää maalatuista ikkunoista tuleva valo ei kullannut vaan purppuroi.
Kirkossa oli kourallinen väkeä, ja iltarukouksen jälkeen lähti puolet pois. Huomasin pian että jäljellejääneet aikoivat ripittäytyä. En hievahtanut paikaltani. Kirkon kaikki ovet suljettiin huolellisesti, pyhä hiljaisuus ja juhlallinen hämärä laskeutui ylitsemme. Hetkisen kuluttua, joka oli vietetty henkeä pidättävässä hiljaisuudessa ja rukouksessa, eräs katuvaisista lähestyi rippituolia. Seurasin häntä silmilläni. Hän kuiskasi tunnustuksensa, hänelle kuiskattiin synninpäästö, hän palasi lohdutettuna. Toinen teki samoin, ja kolmas. Kalpea nainen, joka oli polvillaan minun lähelläni, sanoi hiljaisella ystävällisellä äänellä:
"Menkää te nyt, minä en ole vielä aivan valmis."
Tottelin koneellisesti, nousin ja lähdin. Tiesin mitä aioin tehdä; tarkoitukseni oli selvinnyt minulle kuin salaman välähdyksessä. Onnettomammaksi kuin jo olin ei tämä askel voinut minua tehdä, ja se voi rauhoittaa.
Pappi rippituolissa ei edes kääntynyt katsomaan minuun, kallisti vain korvansa hiljaa huulteni eteen. Hän saattoi olla hyvä mies, mutta hänen työnsä oli muuttunut jonkinlaiseksi muodollisuudeksi: hän suoritti sen totunnaisen rauhallisesti. Minä epäröin, en tietänyt tunnustuskaavaa, ja tavanmukaisten alkusanojen sijasta sanoin:
"Mon père, je suis Protestante."[60]
Hän teki äkkikäännöksen. Hän ei ollut tämän maan pappeja, tuota luokkaa, jonka kasvojen ilme miltei poikkeuksetta on ikävä ja mateleva. Näin hänen profiilistaan ja otsastaan, että hän oli ranskalainen. En usko että häneltä puuttui tunnetta ja älyä, vaikka hän olikin jo iäkäs ja harmaantunut. Hän kysyi aika ystävällisesti, miksi olin tullut hänen luokseen vaikka olin protestantti.
Sanoin isoavani neuvoa ja lohdutuksen sanaa. Olin asunut muutamia viikkoja aivan yksin, olin ollut sairas, mieltäni ahdisti tuska, jonka painoa tuskin enää jaksaisin kestää.
"Oliko se synti, rikos?" kysyi hän hieman hätkähtäen.