Rauhoitin häntä siinä suhteessa ja osoitin hänelle kokemukseni ääriviivat niin hyvin kuin taisin.
Hän näytti miettiväiseltä, kummastuneelta. "Te yllätätte minut", hän sanoi. "Minulla ei ennen ole ollut tällaista tapausta. Yleensä meillä on juurtunut tapamme ja olemme sen mukaisesti valmistuneita, mutta tämä tapaus poikkeaa suuresti ripin tavallisesta kulusta. Minulla tuskin on varalla neuvoa tällaisissa olosuhteissa."
Tietysti en ollut odottanutkaan että hänellä olisi, mutta pelkkä vaivani kertominen korvaan joka oli inhimillinen ja kuuleva ja kuitenkin pyhitetty, patoutuneen ja kauan salatun ahdistukseni purkaminen taholle josta se ei pääsisi leviämään eteenpäin, oli tehnyt minulle hyvää. Olin jo huojentunut.
"Täytyykö minun mennä, isä?" kysyin, kun hän oli vaiti.
"Tyttäreni", hän sanoi ystävällisesti — ja olen varma että hän oli hyvä mies, hänellä oli niin säälivä katse — "tänä iltana teidän on paras mennä, mutta vakuutan teille että sananne ovat koskeneet minuun. Rippi, kuten kaikki muukin, voi ajan pitkään tulla kaavamaiseksi ja jokapäiväiseksi. Te olette tullut tyhjentämään sydämenne: sellaista tapahtuu harvoin. Tahtoisin mielelläni vielä ajatella tapaustanne, ottaa sen mukanani rukouskammiooni. Jos olisitte meidän uskoamme, tietäisin kyllä mitä minun olisi sanottava — noin järkyttynyt mieli voi löytää lepoa vain hiljaisessa turvapaikassa ja säännöllisissä hartaudenharjoituksissa. Maailma, se on tunnettua, ei tarjoa minkäänlaista tyydytystä tuonlaatuisille luonteille. Pyhät miehet ovat kehoittaneet teidänkaltaisianne rippilapsia jouduttamaan matkaansa ylöspäin katumustöillä, kieltäymyksillä ja vaikeilla hyvillä töillä. Kyynelet ovat täällä heidän ruokanaan ja juomanaan — murheen leipä ja murheen vesi — mutta heidän palkkansa tulee perästäpäin. Oma vakaumukseni on että nämä vaikutelmat, joiden alla te nyt huokailette, ovat Jumalan lähettejä, jotka ovat tulleet saattamaan teitä oikean kirkon helmaan. Te olette luotu meidän uskoamme varten: vain meidän uskomme voisi parantaa ja auttaa teitä — protestanttinen oppi on aivan liian kylmää, kuivaa ja proosallista teille. Mitä enemmän ajattelen tätä tapausta, sitä selvemmin näen että se kokonaan poikkeaa tavallisuudesta. En mistään hinnasta tahtoisi kadottaa teitä näkyvistäni. Menkää, tyttäreni, tällä kertaa, mutta palatkaa luokseni taas."
Minä nousin ja kiitin häntä. Olin poistumassa kun hän viittasi minut takaisin.
"Teidän ei pidä tulla tähän kirkkoon", hän sanoi. "Näen että olette sairas, ja tämä kirkko on liian kylmä. Teidän pitää tulla kotiini, asun" — (ja hän antoi minulle osoitteensa). "Tulkaa luokseni huomenaamulla kello kymmenen."
Minä vain kumarsin vastaukseksi tähän ehdotukseen, laskin harson kasvoilleni, tiukensin päällystakkiani ja hiivin pois.
Otaksutko, lukija, että aioin uudelleen uskaltaa tämän kunnianarvoisen isän ulottuville? Yhtä hyvin olisin voinut marssia suoraan Babylonian pätsiin. Tällä papilla oli aseita jotka voivat tepsiä minuun, hän oli luonnostaan ystävällinen; se oli tuota mielevää ranskalaista ystävällisyyttä, jonka viehätykselle tiesin olevani jonkin verran altis. Vaikkakaan en kunnioittanut kaikkea rakkautta, oli olemassa tuskin ainoatakaan kiintymyksen laatua, edes hiukankin todellisuuteen perustuvaa, jota olisin uskonut pystyväni kokonaan vastustamaan. Jos olisin mennyt hänen luokseen, olisi hän näyttänyt minulle kaiken mikä on suloista, viihdyttävää ja lempeätä kunnon paavilaisessa taikauskossa. Sitten hän olisi koettanut sytyttää, virittää, yllyttää minussa intoa hyviin töihin. Minä en tiedä kuinka kaikki olisi päättynyt. Me kaikki luulemme olevamme lujia muutamissa asioissa, me kaikki tiedämme olevamme heikkoja monissa. On mahdollista, että jos olisin käynyt Rue des Mages n:o 10:ssä määrättynä päivänä ja hetkenä, voisin juuri nyt, sen sijaan että kirjoitan tätä kerettiläistä kertomusta, laskea rukousnauhani helmiä erään karmeliittiluostarin kammiossa Boulevard de Crécyn varrella Villettessä. Tuossa lempeässä vanhassa papissa oli jotakin fénelonimaista, ja olivat hänen virkaveljensä minkälaisia tahansa ja ajattelin sitten mitä hyvänsä hänen kirkostaan ja uskostaan (en pidä kummastakaan), hänet itsensä olen aina säilyttävä kiitollisessa muistossa. Hän oli ystävällinen kun tarvitsin ystävällisyyttä, hän teki minulle hyvää. Taivas siunatkoon häntä!
Hämy oli vaihtunut pimeäksi ja lamput oli sytytetty kaduilla, kun astuin ulos tuosta hämärästä kirkosta. Kotiinpaluu oli nyt käynyt minulle mahdolliseksi; hurja kaipuu saada hengittää tätä lokakuun tuulta pienellä kukkulalla kaukana kaupungin muurien ulkopuolella oli lakannut olemasta ehdottomasti käskevä vaikutin ja lauhtunut hiljaiseksi toiveeksi, jota järki voi nousta vastustamaan. Järki työnsi sen syrjään ja minä palasin, kuten luulin, Rue Fossettelle. Mutta olinkin joutunut siihen osaan kaupunkia, jota vähimmin tunsin; se oli vanha osa, täynnä ahtaita katuja ja vanhoja, kauniita, lahoavia taloja. Olin aivan liian heikko kokoamaan ajatukseni ja vielä liian välinpitämätön omasta hyvinvoinnistani ja turvallisuudestani, ollakseni varovainen; hämmennyin kokonaan, sotkeuduin outojen kadunkulmain verkkoon. Olin eksynyt enkä osannut kysyä neuvoa keneltäkään.