Jos myrsky oli hieman torkahtanut auringonlaskun aikana, otti se nyt vahingon takaisin. Väkevänä pyyhkäisi viuhuva tuuli luoteesta kaakkoon; satoi kuin kaatamalla ja väliin kuului ankara paukaus. Oli kylmä, ja minua paleli ytimiin saakka. Painoin pääni alas päästäkseni paremmin vastatuuleen, mutta se löi minut takaisin. En menettänyt rohkeuttani tässä taistelussa, toivoin vain siipiä, jotta olisin voinut nousta tuuliratsun selkään, levittää lentimeni ja lepuuttaa niitä sen voimassa, kiitää sen mukana, pyyhkäistä minne se pyyhkäisi. Juuri kun toivoin tätä, tunsin äkkiä vieläkin ankarampaa vilua, vaikka minun jo muutenkin oli ollut kylmä, vielä kauheampaa voimattomuutta, vaikka jo olin niin heikko. Koetin päästä läheisen suuren rakennuksen porttikäytävään, mutta sen valtava päätymässä ja jättiläistorni musteni ja katosi näkyvistäni. Sen sijaan että olisin vaipunut portaille kuten aioin, tuntui kuin olisin suinpäin syöksynyt syvyyden kuiluun. Enempää en muista.

XVI

"KAUAN KAUAN SITTEN"

Missä sieluni oli tuon tainnostilan aikana, sitä en osaa sanoa. Mitä se näki, missä se matkusti lumouksessaan tuona kummallisena yönä, sen se piti omana salaisuutenaan, kuiskaamatta koskaan sanaakaan muistille, nolaten mielikuvituksen järkähtämättömällä vaitiolollaan. Ehkä se oli liidellyt ylöspäin ja kaukaa nähnyt ikuisen kotinsa, toivoen pääsevänsä sinne nyt, luullen tuskallisen kytkeytyneisyytensä aineeseen vihdoinkin loppuneen. Sieluni näin arvellessa oli kenties enkeli käskenyt sitä poistumaan taivaan kynnykseltä, johtanut itkevän takaisin maan päälle ja sitonut sen värisevänä ja vastahakoisena uudelleen kylmään ja kuihtuneeseen ruumisparkaan, jonka seuraan se oli enemmän kuin väsynyt.

Tiedän että se astui takaisin vankilaansa murehtien, ja vastahakoisesti vaikeroiden ja väristen. Eronneita tovereita, henkeä ja ainetta, oli vaikeata yhdistää uudelleen: ne eivät tervehtineet toisiaan syleillen, vaan ponnistellen tuskallisesti vastaan. Näköaisti palasi mutta kaikki oli punaista, ikään kuin veressä uivaa, menetetty kuulo syöksyi takaisin korviini kuin ukkosen jylinä, tietoisuus palasi pelkona: nousin säikähtyneenä istumaan kysyen itseltäni missä maailmoissa, minkälaisten olentojen joukossa heräsin. Ensin en tuntenut mitään minkä näin: seinä ei ollut seinä, lamppu ei ollut lamppu. Olisin yhtä hyvin ymmärtänyt sitä mitä sanomme kummitukseksi, kuin ymmärsin tavallisimpia esineitä, toisin sanoen: kaikki mihin silmäni sattui, näytti aavemaiselta. Mutta aistini asettuivat pian kukin paikalleen, ja elämänkoneisto alkoi totutun säännöllisen työnsä.

En vieläkään tietänyt missä olin, vähitellen vain näin että minut oli kaatumapaikaltani siirretty jonnekin. En maannut missään portailla, yön ja myrskyn erottivat minusta seinät, ikkunat ja katto. Minut oli kannettu johonkin taloon — mutta mihin taloon?

Saatoin vain ajatella tyttökoulua Rue Fossetten varrella. Vieläkin melkein unessa koetin kaikin mokomin päästä selville mihin huoneeseen minut oli viety, suureen makuusaliinko vai johonkin pienistä makuuhuoneista. Olin ihmeissäni kun en voinut nähdä pilkahdustakaan huonekaluista, jotka tajunnassani kuuluivat yhteen näiden huoneiden kanssa. Poissa olivat tyhjät valkoiset vuoteet, poissa suurten ikkunain pitkä rivi. "Eivätköhän vain ole panneet minua madame Beckin omaan huoneeseen?" ajattelin. Ja silloin katseeni sattui sinisellä damastilla verhottuun nojatuoliin. Vähitellen huomasin toisiakin istuimia, jotka olivat verhotut samalla tavoin, ja vihdoin käsitin olevani hauskassa arkihuoneessa, jonka takassa paloi iloinen tuli, lattialla oli matto, jonka himmeän ruskeasta pohjasta erotin heleänsinisiä lehtikoristeita, vaaleiden seinien yläreunassa oli kapea mutta loppumaton seppele sinisiä lemmenkukkia, jotka kietoutuivat ja sotkeentuivat lukemattomiin kultalehtiin ja kiehkuroihin. Kultakehyksinen peili täytti kahden ikkunan välisen seinäpinnan. Ikkunoissa oli runsaslaskoksiset verhot sinistä damastia. Tästä peilistä näin itseni, ja huomasin että minut oli laskettu sohvalle eikä vuoteeseen. Näytin aavemaiselta, silmäni olivat suuremmat ja ontommat, tukkani tummempi kuin tavallisesti vasten laihojen kasvojeni tuhkanharmaata hipiää. Oli ilmeistä, päättäen ei ainoastaan huonekaluista, vaan ikkunain, ovien ja takan paikasta, että tämä oli tuntematon huone oudossa talossa.

Melkein yhtä ilmeistä oli, ettei järkeni vielä ollut ennallaan, sillä kun tuijotin siniseen nojatuoliin, näytti se tulevan tutuksi, niin myös muuan kääntösohva, samoin pyöreä pöytä keskellä lattiaa verhonaan sininen liina, jota reunusti kirjavien syyslehtien köynnös, ja ennen kaikkea kaksi pientä jakkaraa, joissa oli kirjailtu päällinen, ja pieni eebenpuinen tuoli, jonka istuin ja selusta niin ikään olivat kirjaillut loistavilla kukkaryhmillä tummaa taustaa vasten.

Ihmeissäni tästä kaikesta tutkin edelleen. Kummallista sanoa, kaikki oli minulle vanhastaan tuttua, ja "kauan kauan sitten" hymyili vastaani joka sopesta. Kamiinan reunuksen yläpuolella riippui kaksi soikeata pienoiskuvaa: tunsin ulkomuistista "päiden" korkeissa puuteroiduissa hiuslaitteissa olevat helmet, valkoisten kaulojen ympäri kaartuvat samettiröyhelöt, musliinipäähineiden runsaat laskokset ja hihojen pitsireunusten kuosin. Kamiinan reunuksella oli kaksi porsliinimaljakkoa, jotka olivat jätteitä siromuotoisesta teekalustosta, sileitä kuin emalji ja ohuita kuin munankuori, ja keskellä oli muuan koriste, klassillinen alabasteriryhmä, jota säilytettiin lasikuvun alla. Kaikkien näiden erikoisuudet olisin voinut mainita, luetella säröt ja naarmut kuin selvänäkijä. Ennen kaikkia näin pari käsivarjostinta, joissa oli taidokkaita lyijykynäpiirroksia, huoliteltuja kuin teräspiirrokset, ja näitä katsellessani kirveli silmiäni vieläkin, sillä muistin hetket jolloin ne olivat viiva viivalta, piirros piirrokselta seuranneet vitkastelevaa, heikkoa, koukertelevaa koulutytön kynää, jota olivat pidelleet nämä nyt niin luurankomaiset sormet.

Missä minä olin? Eikä ainoastaan missä paikassa maailmaa, vaan minä armon vuonna? Sillä kaikki nämä esineet kuuluivat menneisiin päiviin, kaukaiseen maahan. Kymmenen vuotta sitten olin sanonut niille hyvästi; sitten neljännentoista ikävuoteni emme olleet kohdanneet toisiamme. Voihkaisin ääneen: "Missä olen?"