Minä tunsin, minun täytyi tuntea tuon pienen nojatuolin sintsipäällinen, mukava pikku tuoli itse, peilin kiiltävänmusta kehys kaiverrettuine lehtikoristeineen, pesuastioiden sileä vaaleanvihreä porsliini, pesupöytä itse harmaine marmorilevyineen, joka oli särkynyt yhdestä nurkasta, minun oli pakko tuntea nämä kaikki ja tervehtiä niitä, kuten edellisenä iltana olin väkisinkin tuntenut ja tervehtinyt salongin ruusupuisia huonekaluja, verhoja ja porsliineja.
Bretton, Bretton ja kymmenen vuoden takainen aika heijastui tuosta peilistä! Ja minkä tähden Bretton ja neljästoista ikävuoteni kummittelivat tuolla tavoin mielessäni? Ja jos ne kerran tulivat eteeni, miksi eivät sitten täydellisinä? Miksi leijaili hämmentyneiden silmieni edessä vain huonekalusto, kun taas huoneet ja muut ympäristötekijät olivat poissa? Mitä tulee tuohon punaisesta satiinista tehtyyn, kultahelmillä kirjailtuun ja pitsiripsuilla reunustettuun neulatyynyyn, oli minulla sama oikeus tuntea se kuin tuntea varjostimet — olin tehnyt sen itse. Nousin ponnistellen vuoteesta, otin tyynyn käteeni ja tutkin sitä. Tuossa oli nimimerkki "L. L. B.", kirjailtuna kultahelmillä, ympärillään soikea, valkoisella silkillä ommeltu kukkakiehkura. Ne olivat kummitätini Louisa Lucy Brettonin nimen alkukirjaimet.
"Olenko Englannissa? Olenko Brettonissa?" mumisin, kiirehdin vetämään kaihtimen ikkunan edestä ja katsoin ulos saadakseni selville missä olin. Olin melkein valmistunut näkemään hiljaiset, vanhat, kauniit rakennukset, Pyhän Annan kadun siistin harmaan kiveyksen ja sen toisessa päässä Brettonin kirkon tornit, ja jos toisin olisi, odotin kuitenkin varmaan näkeväni kaupunkinäköalan, kadun Villettessä, jollei katua vanhassa hauskassa englantilaisessa kaupungissa.
Mutta minä jouduinkin katselemaan korkeata ikkunaa ympäröivän lehtikehyksen läpi vihreälle niityn tapaiselle kentälle, ruohopengermälle, jonka takaa, alavammalta maalta, kohosi puita — korkeita metsän puita, jollaisia en ollut nähnyt moniin aikoihin. Ne huojuivat nyt lokakuun tuulessa, ja niiden runkojen lomitse näin käytävän ääriviivat, käytävän jolla keltaiset lehdet kertyivät kasoiksi tai lentelivät yksitellen viuhuvassa länsituulessa. Etäämpänä täytyi maiseman olla tasankoa, ja nämä suuret pyökit estivät sitä näkymästä. Paikka näytti eristetyltä ja oli minulle aivan outo. En tuntenut sitä ensinkään.
Panin uudelleen makuulle. Vuoteeni oli pienessä makuukomerossa; jos käänsin kasvoni seinään, katosi huone hämmennyttävine esineineen näkyvistäni. Katosi? Ei! Sillä kun siinä toivossa järjestin asentoani, sattui silmääni vihreässä seinässä kahtaalle solmittujen verhojen välissä riippuva kultakehyksinen muotokuva. Se oli vesivärimaalaus — hyvin maalattu, vaikka vain luonnos — ja esitti päätä, pojan päätä, raikasta ja eloisaa, ilmeikästä ja vilkasta. Poika saattoi olla kuusitoistavuotias, hänellä oli kaunis iho ja terve puna poskissaan, tukka oli pitkä, ei tumma vaan vaalea ja aurinkoinen, silmät läpitunkevat, suu veitikkamaisen iloinen, hymy huulilla. Itse asiassa sangen hauskat kasvot, varsinkin niiden katseltaviksi, joilla oli oikeutta vaatia rakkautta tuolta pojalta — vanhempien esimerkiksi, tai sisarten. Joku romanttinen pieni koulutyttö olisi melkein voinut rakastua tauluun kehyksineen päivineen. Nuo silmät näyttivät sellaisilta, jotka hieman vanhempina kykenisivät antamaan salamoivan vastauksen rakkauteen: en ole varma tokko niissä oli uskollisuuden himmentymätöntä säteilyä. Mutta sille tunteelle, joka liian kevyessä muodossa tulisi hänen tielleen, uhkasivat nuo kauniit mutta lujat huulet vähäistä ja epävarmaa arvonantoa.
Koettaen suhtautua jokaiseen uuteen keksintöön mahdollisimman rauhallisesti kuiskasin itsekseni:
Oi niin, tuo muotokuva riippui kamiinanreunuksen päällä ruokasalissa — vähän liian korkealla minun mielestäni. Muistan hyvin, kuinka nousin pianotuolille ja otin kuvan irti seinästä, pidin sitä käsissäni ja katselin noihin iloisiin silmiin, jotka nauroivat ja säteilivät ruskeiden ripsiensä alla. Ja minusta oli hauska tarkata noiden poskien punaa ja suun ilmettä. En uskonut että oivallisinkaan mielikuvitus olisi voinut parantaa tuon suun tai tuon leuan kaarta; minäkin tietämättömyydessäni ymmärsin että ne olivat kauniit, ja pohdin neuvottomana, kuinka oli mahdollista että "se mikä oli niin viehättävää, samalla saattoi tehdä niin kipeätä". Kokeeksi nostin kerran pienen Missy Homen käsivarsilleni ja käskin häntä katsomaan kuvaa.
"Pidätkö siitä, Polly?" kysyin. Hän ei vastannut, tuijotti vain kauan, ja vihdoin hänen herkkätunteiset silmänsä tummenivat ja värisivät, ja hän sanoi: "Laskekaa minut alas." Minä laskin hänet alas ja sanoin itsekseni: "Lapsikin tuntee sen."
Kaikkia näitä ajattelin nyt ja lisäsin: "Hänellä oli vikansa, mutta onkohan sentään toista sen hienompaa ihmistä, jalomielisempää, herkempää, miellyttävämpää." Mietteeni päättyivät siihen että ääneen lausuin nimen "Graham".
"Graham!" kaikui odottamaton ääni vuoteen vierestä. "Tarvitsetteko
Grahamia?"