Minä katsoin. Salaisuus sakeni vain, ihme kehittyi huippuunsa. Jos oli outoa nähdä tuo tuttu kuva seinässä, oli vieläkin oudompaa kääntyä ja huomata vastakkaisella puolella yhtä tuttu elävä olento — nainen, rouva, täysin todellinen ja aineellinen, hyvin pukeutunut, yllään silkkinen leskenpuku ja sellainen päähine, joka parhaiten sopi hänen arvokkaaseen ja äidilliseen tukkalaitteeseensa. Hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, kenties nyt jo liian uurteiset ollakseen kauniit, mutta silti yhä älykkäät ja luonteenomaiset. Hän oli hyvin vähän muuttunut — hieman tuikeampi, hieman kookkaampi nyt — mutta hän oli kummitätini, ilmetty rouva Bretton.
Olin vaiti, mutta sisimmässäni olin hyvin kiihtynyt, suonet tykyttivät, veri pakeni poskista, jotka kylmenivät.
"Hyvä rouva, missä minä olen?" kysyin.
"Hyvin varmassa turvapaikassa, toistaiseksi aivan suojattuna. Malttakaa mielenne kunnes vähän voimistutte. Näytätte sairaalta tänä aamuna."
"Olen kokonaan hämmentynyt, en tiedä voinko ollenkaan luottaa aisteihini vai johtavatko ne minut aivan harhaan. Mutta tehän puhutte englantia, eikö niin, rouva?"
"Pitäisipä teidän se kuulla — en osaisi pitkältäkään puhua ranskaa."
"Ettekö ole tullut Englannista?"
"Olen hiljan saapunut sieltä. Oletteko te ollut kauan tässä maassa?
Näytätte tuntevan poikani?"
"Niinkö, rouva? Ehkä tunnenkin. Teidän poikanne — tuoko kuva tuossa?"
"Se on hänen kuvansa poikavuosilta. Kun katselitte sitä, lausuitte hänen nimensä."