"Vedäpä itsesi pöydän ääreen, laiska poika: sinulle ei kuitenkaan kelpaa muu kuin minun tuolini, ja jos sinussa olisi kipinäkin säädyllisyyttä, jättäisit tuon istuimen aina Vanhalle Rouvalle."
"Niin minun pitäisikin, mutta kun rakas Vanha Rouva aina itsepintaisesti jättää sen minulle! Kuinka jaksaa potilaasi, äiti?"
"Ehkä hän haluaa itse puhua puolestaan?" sanoi rouva Bretton kääntyen minun nurkkaani, ja tämän kehoituksen kuullessani tulin esiin. Graham nousi kohteliaasti tervehtimään minua. Hän seisoi takan luona pitkänä ja sorjana — ilmestys joka oikeutti äidin peittelemättömän ylpeyden.
"Vai olette tullut alas?" hän sanoi. "Te voitte siis paremmin — paljon paremmin. Enpä juuri olisi osannut odottaa että kohtaisimme tällä tavoin ja täällä. Olin hätääntynyt eilen illalla, ja jollei minun olisi ollut pakko kiirehtiä erään kuolevan potilaan luo, en tottakaan olisi jättänyt teitä, mutta äitini itse on pikku tohtori, ja Martha oivallinen hoitajatar. Näin että kysymyksessä oli pyörtymiskohtaus, joka tosin ei ole ehdottomasti vaarallinen. Mikä sen aiheutti, se minun vielä on saatava tietää, ja kaikki yksityiskohdat. Toistaiseksi uskon teidän todella voivan paremmin."
"Paljon paremmin", vastasin levollisesti. "Paljon paremmin, kiitos kysymästä, tohtori John."
Sillä lukija, tämä pitkä nuori mies — tämä äitinsä kultapoika — tämä isäntäni — tämä Graham Bretton oli tohtori John, hän eikä kukaan muu, ja mikä merkillisempää, minä totesin tämän yhtäpitävyyden miltei hämmästymättä. Vielä enemmän: kun kuulin Grahamin askelet portaissa, tiesin minkälainen olento oli astuva sisään, tiesin mitä näkemään saisin valmistaa silmäni. Keksintö ei ollut peräisin siltä päivältä, se oli sarastanut mielessäni jo kauan sitten. Tietysti muistin nuoren Brettonin hyvin, ja vaikka kymmenen vuotta (kuudestatoista kuuteenkolmatta) suuresti muuttaakin poikaa tehdessään hänestä kypsyneen miehen, ei muutos sentään voinut olla niin perinpohjainen, että se olisi kyennyt sokaisemaan silmäni ja saattamaan muistini häpeään. Tohtori John Graham Bretton muistutti vielä monessa suhteessa tuota kuusitoistavuotiasta poikaa, hänellä oli tämän silmät, useimmat tämän piirteistä, nimittäin juuri kasvojen alaosan verrattoman kauniit viivat, ja minä tunsin hänet pian. Keksin hänet ensi kerran tuossa useita lukuja sitten mainitussa tilaisuudessa, jolloin varomattoman tarkkaavaisuuteni tähden olin saanut niellä moitetta. Myöhempi havaintojenteko varmensi joka suhteessa tuon varhemman arvelun. Näin hänen miehuutensa liikkeissä, ryhdissä ja tavoissa kaikki hänen poikaikänsä lupaukset. Kuulin hänen äänessään, joka nyt oli syvä, entisaikojen soinnin. Erinäiset lauseparret, jotka ennen olivat hänelle ominaiset, olivat sitä vieläkin, ja samoin oli moni suun värähdys ja silmän isku, moni hymy, moni äkillinen silmien pilkahdus luonteenomaisten kulmain alla.
Puhua asiasta, viitata keksintööni, se ei olisi soveltunut ajatustapaani eikä tunnemaailmaani. Päinvastoin olin tahtonut pitää asian omana tietonani. Minusta oli hauskaa tulla hänen läheisyyteensä verhottuna pilveen, jonka läpi hän ei nähnyt, kun taas hän seisoi edessäni aivan erityisessä valaistuksessa, joka lankesi aivan puolueellisena hänen päänsä päälle, värisi hänen jaloissaan eikä valaissut sen pitemmälle.
Varsin hyvin tiesin, että hänelle oli sangen yhdentekevää tulinko vai enkö hänen luoksensa ilmoittamaan: "Tässä on Lucy Snowe!" Niinpä pysyin vain opettajan-paikallani, ja kun hän ei koskaan kysynyt nimeäni, en minäkään maininnut sitä. Hän kuuli minua sanottavan neidiksi tai neiti Lucyksi, mutta ei koskaan kuullut sukunimeä Snowe. Mitä tulee yhtäkkiseen tuntemiseen, ei sellainen "herääminen" päässyt häntä yllättämään — vaikka minä ehkä olinkin muuttunut vielä vähemmän kuin hän — ja miksi olisin kuvitellutkaan sellaista?
Teenjuonnin aikana tohtori John oli ystävällinen, mikä olikin hänen luonteensa mukaista. Kun ateria oli ohi ja tarjotin viety pois, järjesti hän mukavia tyynyjä sohvannurkkaan ja pakotti minut istumaan niiden keskelle. Hän ja hänen äitinsä asettuivat myös tulen ääreen, ja ennen kuin olimme istuneet kymmenen minuuttia, huomasin jälkimmäisen kiinteästi katselevan minua. Muutamissa asioissa naiset ovat epäilemättä nopeampia kuin miehet.
"Hyvänen aika!" hän huudahti. "Olen harvoin nähnyt tuollaista yhdennäköisyyttä! Graham, oletko sinä huomannut sitä?"