Hän puhui minulle siinä määrin entisellä tavallaan, että melkein luulin hänen alkavan tuntea minut. Hänen äänessään ja käytöksessään oli sama suojeleva sävy, johon jo pikkutyttönä olin tottunut — suojeleva sävy johon alistuin ja josta pidinkin, sillä se ei perustunut sovinnaisiin varallisuus- eikä säätysuhteisiin (viimeksi mainitussa ei välillämme ollut koskaan ollutkaan mitään erilaisuutta, hänen säätynsä oli sama kuin minun), vaan luonnollisiin, ruumiillisesta etevämmyydestä johtuviin syihin. Hän suojasi minua kuin puu ruohoa. Tein muitta mutkitta erään pyynnön.
"Antakaa minun mennä alakertaan, rouva, minun on niin kylmä ja ikävä täällä."
"Parempaa en toivokaan, jos vain olette kyllin vahva kestämään muuttoa", hän vastasi. "Tulkaa sitten, tässä on käsivarsi." Ja hän tarjosi minulle käsivartensa, minä nojauduin siihen, ja me laskeuduimme mattojen peittämiä portaita eteiseen, josta suuri avoin ovi johti sinidamasti-huoneeseen. Kuinka hauska se olikaan, kuinka verrattoman kodikas ja mukava! Kuinka lämmin olikaan sen kultainen lampunvalo ja takkavalkean punainen loimu! Jotta kuva olisi täydellinen, oli teepöytä katettu valmiiksi — englantilainen teepöytä, jonka kiiltävä kalusto tervehti minua niin tutusti. Siinä oli hopeinen teekeittiö, vanhanaikainen ja jykevä. Lisäksi painava kannu samaa metallia, ja ohuet purppuran- ja kullankirjavat porsliinikupit. Tunsin tuon erikoisen aniskakun, joka oli paistettu erikoisessa muotissa ja jolla Brettonissa aina oli paikkansa teepöydällä. Graham piti siitä, ja siinä se oli kuten ennen vanhaan — Grahamin lautasen edessä, vieressään hopeaveitsi ja haarukka. Grahamia siis odotettiin teelle, Graham oli talossa ehkä nyt jo, ja muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä hänet.
"Istukaa, istukaa!" sanoi taluttajani, kun jalkani hieman kompastui mennessäni takan luo. Hän istutti minut sohvaan, mutta minä asetuin pian sen taakse sanoen että tulenloimu oli liian kuuma. Sohvan varjosta löysin toisen istuimen, joka sopi minulle paremmin. Rouva Brettonilla ei koskaan ollut tapana tehdä numeroa kenestäkään tai mistään, ja hän salli minun pitää pääni ilman muuta. Hän valmisti teen ja otti sitten käteensä sanomalehden. Minusta oli hauska seurata kummitätini puuhia; hänen jokainen liikkeensä oli niin nuori: hänen täytyi nyt olla yli viidenkymmenen, mutta vuosien ruoste ei näyttänyt koskeneen hänen jäntereihinsä eikä henkeensä. Kaikessa upeudessaan hän oli ketterä, kaikessa levollisuudessaan hän saattoi väliin tulistua — hyvä terveys ja oivallinen mielenlaatu säilyttivät hänet vihreänä kuin keväimessään.
Huomasin että hän lukiessaan kuunteli — kuunteli poikansa askeleita. Hän ei ollut sellainen nainen, joka koskaan olisi tunnustanut olevansa levoton, mutta myrsky ei tänä iltana hellittänyt hetkeksikään, ja jos Graham oli ulkona tuossa vihaisessa tuulessa, joka vieläkin ärjyi tyytymättömänä, tiesin kyllä että äidin sydän oli ulkona hänen mukanaan.
"Kymmenen minuuttia yli aikansa", hän sanoi kelloonsa katsoen; seuraavassa minuutissa hän kohotti katseensa lehdestä ja käänsi päänsä kevyesti ovea kohti, mikä oli merkkinä siitä että hän oli kuullut jotakin. Samassa hänen otsansa kirkastui, ja silloin minunkin korvani, vähemmän harjaantunut kuin hänen, kuuli rautaveräjän paukauksen, askeleita hiekkakäytävältä ja vihdoin ovikellon soiton. Hän oli tullut. Hänen äitinsä täytti teekannun, veti sinipäällyksisen nojatuolin lähemmäksi tulta — oikeastaan oman tuolinsa, mutta minä huomasin että oli muuan joka rankaisematta sai käyttää sitä omanaan. Ja kun tuo muuan nousi portaita — minkä hän pian tekikin, arvatenkin siistittyään itseään ensin sen verran kuin märkä ja myrskyinen ilta teki välttämättömäksi — ja marssi muitta mutkitta sisään, salasi hänen äitinsä iloisen hymyilynsä ja kysyi lyhyesti:
"Sinäkö se olet, Graham?"
"Kuka muukaan se olisi, äiti?" vastasi myöhästyjä, julkeasti anastaen luovutetun valtaistuimen.
"Ansaitset kylmää teetä, kun tulet myöhään?"
"Minä en saa rangaistustani, sillä keitin porisee iloisesti."