Minä en kuitenkaan voinut olla uskollinen itselleni. Totellen jotakin vaikutelmaa, kenties magneettista — vaikutelmaa joka ei ollut tervetullut eikä miellyttävä, mutta tehoisa — vilkaisin taaskin ympärilleni nähdäkseni oliko herra Paul poissa. Ei, siinä hän seisoi samassa paikassa, katsellen vieläkin, mutta muuttunein silmin. Hän oli lukenut ajatukseni ja tajunnut haluni välttää häntä. Ilkamoiva mutta ei pahantuulinen katse oli muuttunut pimeän uhkaavaksi, ja kun kumarsin hänelle sovinnon toivossa, sain vastaukseksi jäykimmän ja ankarimman nyökkäyksen mitä kuvitella voi.
"Kenet olette suututtanut, Lucy?" kuiskasi tohtori Bretton hymyillen.
"Kuka on tuo kesytön ystävänne?"
"Eräs opettaja madame Beckin koulussa — hyvin tuikea pikku mies."
"Hän näyttää erittäin tuikealta juuri nyt: mitä olette tehnyt hänelle? Mitä on tekeillä? Ah, Lucy, Lucy, kertokaa minulle mitä tämä kaikki merkitsee!"
"Ei mitään salaisuutta, vakuutan teille. Herra Emanuel on hyvin vaatelias, ja kun katselin teidän takinhihaanne sen sijaan että olisin kumartanut ja niiannut hänelle, olen hänen mielestään osoittanut hänelle liian vähän kunnioitusta."
"Se pieni" — aloitti tohtori John; en tiedä mitä hän olisi lisännyt, sillä samassa hetkessä olin melkein rusentua ihmisjoukon jalkoihin. Herra Paul oli lähtenyt liikkeelle rajusti, ja raivasi nyt tietään niin kokonaan välinpitämättömänä ympärilläolijain mukavuudesta ja turvallisuudesta, että seurauksena oli perin tukala puristus.
"Minä luulen että hän on sitä mille hän itse antaisi nimen 'méchant'",[66] sanoi tohtori Bretton. Samaa luulin minäkin.
Hitaasti ja vaivalloisesti tunkeuduimme käytävää pitkin ja pääsimme vihdoin paikoillemme. Arvonta kesti lähes tunnin; se oli hauska ja eloisa toimitus, ja koska meillä kaikilla oli arpalippu, yhdyimme yleiseen toivon ja pelon vaihteluun pyörän joka käännöksellä. Kaksi pientä tyttöä, toinen viisi- toinen kuusivuotias, veti numeroita, ja voitot julistettiin lavalta asianmukaisesti. Voittoja oli paljon mutta arvoltaan vähäpätöisiä. Sattui niin että tohtori John ja minä voitimme molemmat: minun voittoni oli sikarikotelo, hänen voittonsa naisen päähine — mahdollisimman hepeninen sinisen- ja hopeankirjava turbaani, jonka toisella laidalla liehui lumipilveä muistuttava töyhtö. Hän olisi kaikin mokomin tahtonut vaihtaa, mutta minua ei saatu kuulemaan järkeä, ja tähän päivään asti olen säilyttänyt sikarikoteloni, ja kun katselen sitä, muistuttaa se minulle menneistä päivistä ja eräästä onnellisesta illasta.
Tohtori John puolestaan piti turbaaniaan käsivarren mitan etäisyydellä peukalon ja etusormen välissä ja katseli sitä kunnioituksen ja neuvottomuuden vallassa, mikä oli äärettömän hullunkurista. Tarkastuksen päätyttyä hän aikoi kylmästi laskea tuon hienon kapineen maahan jalkainsa väliin, hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään aavistusta siitä käsittelystä tai säilytyspaikasta, joka sen tuli saada osakseen, ja jollei hänen äitinsä olisi ehtinyt hätään, luulen että hän olisi taittanut sen kainaloonsa kuin oopperahattunsa. Rouva Bretton pelasti turbaanin koteloon josta se oli nostettu esille.
Graham oli täysin hilpeä kaiken iltaa, ja hänen hilpeytensä tuntui luonnolliselta ja pakottomalta. Hänen käytöstään ja ilmettään ei ole helppo kuvata; siinä oli jotakin omituista, jotakin omalla tavallaan erikoista. Näin siinä intohimojen hillintää, joka ei ollut tavallista, ja runsaan määrän syvää ja tervettä voimaa, joka ilman mitään läähättäviä ponnistuksia lannisti pettymyksen ja taittoi sen kärjen. Hänen käytöksensä sai minut ajattelemaan niitä hyviä ominaisuuksia, joita olin huomannut hänessä kun hän toimitti virkatehtäviänsä Basse-Villen köyhän, rikollisen ja kärsivän väestön keskuudessa: hän oli samalla kertaa päättäväinen, luja ja lempeä. Kuka voi olla pitämättä hänestä? Hän ei osoittanut mitään heikkoutta joka vaivasi tunnetta keksimään keinoja, miten sen horjahdukset parhaiten saisi autetuiksi, hänessä ei ollut ärtyisyyttä joka häiritsi yleistä rauhaa ja tukahdutti ilon, hänen huuliltaan ei päässyt mitään pilkkasanaa joka syöpyi luihin saakka, hänen silmänsä eivät singonneet pahantuulisia vasamia, jotka kylminä, ruosteisina ja myrkyllisinä lävistivät sydämen. Hänen luonaan oli lepoa ja turvaa — hänen ympärillään lämmittävää auringonpaistetta.