"Te rupeatte hänen asianajajakseen", hän sanoi. "Tahtoisitteko että palaisin vanhoihin kahleisiini?"
"En, olen iloinen kun näen teidät vapaana, ja uskon että pysytte vapaana kauan. Mutta olkaa samalla oikeudenmukainen."
"Niin olenkin, Lucy, aivan kuin Rhadamanthys. Kun minä kerran perinpohjin vieraannun, en voi mitään sille, että olen ankara. Mutta katsokaas, kuningas ja kuningatar nousevat. Minä pidän kuningattaresta, hänellä on suloiset kasvot. Äitini on myös lopen väsynyt; jos viivymme kauemmin, emme saa vanhaa rouvaa kotiin."
"Minäkö väsynyt, John?" huudahti rouva Bretton vähintään yhtä vilkkaan ja valveutuneen näköisenä kuin hänen poikansa. "Minä olisin valmis vielä istumaan kilpaa sinun kanssasi. Jäädäänpä molemmat tänne aamuun asti, niin saamme nähdä kumpi meistä on surkeampi auringon noustessa."
"Se koe ei minua houkuttele, sillä totisesti, äiti, olet sinä kuihtumattomin ikivihreistä ja kukoistavin vanhojen rouvien joukossa. Minun täytyy siis vedota poikasi herkkiin hermoihin ja heikkoon ruumiinrakenteeseen, kun teen anomuksen pikaisesta lähdöstämme."
"Laiska nuori mies! Toivoisit varmaan olevasi vuoteessa, ja kaiketi haluasi on noudatettava. Ja kas Lucya, kuinka hänkin on lopussa! Hyi häpeä, Lucy! Kun minä olin sinun iässäsi, ei koko viikon juhliminen olisi tehnyt minua rahtuistakaan kalpeammaksi. Tulkaa pois, molemmat, ja saatte nauraa vanhaa rouvaa niin paljon kuin tahdotte, mutta minä pidän huolta kotelosta ja turbaanista."
Sen hän tekikin. Minä tarjouduin vapauttamaan hänet, mutta minut työnnettiin takaisin lempeän ylenkatseellisesti. Kummitätini mielestä minulla oli täysi työ pitää huolta itsestäni. Välittämättä mistään seremonioista nyt keskellä iloista hälinää, joka seurasi kuninkaan ja kuningattaren lähtöä, rouva Bretton lähti edellä ja raivasi meille nopeasti tietä tungoksen läpi. Graham seurasi, julistaen että hänen äitinsä oli kukoistavin "grisette" minkä hänellä milloinkaan oli ollut onni nähdä kantavan hattukoteloa; hän niin ikään huomautti minulle kuinka mieltynyt rouva Bretton oli tuohon taivaansiniseen turbaaniin, ja ilmaisi vakaumuksekseen että tämä aikoi jonakin päivänä pistää sen päähänsä.
Yö oli hyvin kylmä ja pimeä, mutta löysimme vaunumme ennen pitkää. Istuimme niissä pian, siellä oli lämmin ja mukava kuin takkavalkean ääressä, ja kotimatka oli luullakseni vieläkin hauskempi kuin ajo konserttiin. Hauska se oli, vaikkakin ajaja — joka oli viettänyt viinikauppiaan kojussa osan siitä ajasta jonka me vietimme konsertissa — vei meidät pitkin pimeätä ja yksinäistä tietä kauas La Terrassen tienhaaran toiselle puolen. Me vain puhelimme ja nauroimme emmekä huomanneet erehdystä, kunnes rouva Bretton vihdoin selitti, että vaikka hän aina oli pitänytkin taloansa syrjäisenä sopukkana, hän ei sentään uskonut sen olevan ihan maailman lopussa, ja siltä nyt kuitenkin näytti, sillä hän arveli meidän olleen jo puolentoista tuntia matkalla, eikä vielä ollut käännytty syrjätielle.
Silloin Graham katsoi ulos, ja huomatessaan vain pimeitä kenttiä, joiden näkymättömiä ojia reunustivat oudot lehmusrivit, hän alkoi aavistaa kuinka asiat olivat, käski pysäyttämään, nousi ajajanpaikalle ja tarttui itse ohjaksiin. Hänen ansiostaan saavuimme onnellisesti kotiin noin puolitoista tuntia määräajan jälkeen.
Martha ei ollut unohtanut meitä; ruokasalissa paloi iloinen tuli ja pöydällä odotti hyvä illallinen. Iloitsimme kummastakin. Syysaamu alkoi jo hämärtää kun pääsimme huoneisiimme. Minä riisuin yltäni punaisen pukuni pitsikoristeineen onnellisempana kuin olin pukeutunut siihen. Kenties eivät kaikki jotka sinä iltana konsertissa olivat loistaneet hienoissa vaatteissaan, voineet sanoa samaa, sillä kaikilla ei ollut ilonaan ystävyys — sen tyyni ilo ja vaatimattomat toiveet.