Järki, joka varkain hiipi luokseni tuon pitkän huoneen hämärästä, kuiskasi vakaisesti:
"Hän saattaa kirjoittaa kerran. Niin ystävällinen on hänen luonteensa, että se saattaa kannustaa häntä kerran tekemään tuon ponnistuksen. Mutta sitä ei voi jatkua — se ei saata toistua. Olisi suurta hulluutta rakentaa moiselle lupaukselle — mieletöntä herkkäuskoisuutta luulla hetkellistä sadelammikkoa, josta voi saada yhden siemauksen, läpi vuoden virtaavaksi lähteeksi, joka pitää nuolta vuodenaikojen tarpeesta."
Pääni painui, istuin siinä koko tunnin ja mietin. Järki kuiskasi minulle vieläkin, laskien olalleni kuivettuneen käden ja koskettaen viluista korvaani kylmillä sinertävillä vanhan ihmisen huulillaan.
"Ja jos hän kirjoittaisikin", mutisi se, "entä sitten? Odotatko hauskuutta vastaamisesta? Ah, mieletön, minä varoitan sinua! Lyhyt olkoon vastauksesi. Älä toivo mitään sydämen iloa — mitään älyn nautintoa, älä salli tunteesi avartua — älä päästä mitään hengenlahjaasi valloilleen, älä haaveile mitään ystävällistä ajatustenvaihtoa, älä hellittele mitään virkistävää suhdetta —"
"Mutta minä olen puhellut Grahamin kanssa, etkä sinä puuttunut asiaan", vastustin.
"En", se sanoi, "minun ei tarvinnut. Puhuminen on sinulle hyvää kuria. Keskustelusi on puutteellista. Kun puhut, ei alemmuutesi voi hetkeksikään unohtua eikä mikään harhaluulo saa yllykettä: tuska, puute, köyhyys lyövät leimansa puheeseesi —"
"Mutta", keskeytin taaskin, "kun ruumiillinen läheisyys on heikko ja puhe halveksittavaa, ei varmaankaan voi olla erehdystä jos kirjoitetusta kielestä tekee paremman ilmaisuvälineen kuin mitä sammaltavat huulet olisivat."
Järki vastasi vain: "Oma vahinkosi jos hellittelet tuota ajatusta tai sallit sen vaikutuksen elähyttää kirjoituksiasi!"
"Mutta jos tunnen, enkö koskaan saa ilmaista sitä?"
"Et koskaan!" julisti järki.