Minä voihkin sen katkeraa ankaruutta vastaan. Ei koskaan — ei koskaan — oi, kova sana! Tuo velho, tuo järki ei antanut minun katsoa ylös, hymyillä eikä toivoa, se ei saanut rauhaa ennen kuin olin kokonaan nujerrettu, pelotettu, masentunut ja murtunut. Järjen mukaan minä olin syntynyt vain ahertamaan leipäpalasen edestä, odottamaan kuoleman tuskia ja lujasti kuolettamaan kaiken toivon läpi elämän. Järki saattaa olla oikeassa, mutta onko ihme jos aika ajoin ilomielin uhmaamme sitä, riistäydymme irti sen kahleista ja annamme vapaahetkemme mielikuvitukselle — järjen lempeälle ja loistavalle viholliselle, meidän suloiselle auttajallemme, meidän jumalaiselle toivollemme. Me saamme ja meidän täytyy silloin tällöin katkaista kahleet, huolimatta kauheasta kostosta, joka odottaa meitä palatessamme. Järki on kostonhimoinen kuin paholainen, ja minulle se aina on ollut vastenmielinen kuin äitipuoli. Jos tottelin sitä, tapahtui se pääasiallisesti pelosta, ei rakkaudesta. Olisin jo aikoja sitten kuollut sen pahoinpitelystä — sen kylmyydestä ja kitsaudesta, sen niukoista aterioista ja viluisista vuoteista, sen vihaisista lakkaamattomista lyönneistä — ilman tuota lempeämpää voimaa, joka oli salainen ja taattu liittolaiseni. Usein on Järki lähettänyt minut ulos yöhön, keskitalven nietoksiin, viskaten evääkseni jyrsittyjä luita, jotka eivät kelpaa enää koirillekaan; tuimasti on se selittänyt ettei sen varastoissa ole mitään muuta minua varten — karkeasti kieltänyt oikeuteni pyytääkään mitään parempaa… Silloin, katsoessani ylös, olen nähnyt erään olennon keskellä taivaan kiertäviä tähtiä, joista kauneimmat ja loistavimmat katsoivat puoleeni myötötuntoisesti ja hellästi. Hengetär, lempeämpi ja parempi kuin ihmisjärki, liiteli hiljaa alas erämaahan — sen ympärillä vallitsi ikuisen kesän ilma — se toi mukanaan lakastumattomien kukkain lemua, tuoksua puiden, joiden hedelmä on elämää, puhtaita tuulahduksia maailmasta jonka päivä ei tarvitse aurinkoa valokseen. Tuo hyvä henki tyydytti nälkäni ruoalla, oudolla ja suloisella, jota enkelit ovat koonneet kasteessa kimaltelevilta niityiltään taivaallisen päivän ensi vartiossa, se kuivasi lempeästi nuo polttavat kyynelet, joihin itse elämä itkee itsensä kuiviin, antoi viihdyttävää lepoa kuoleman väsymykseen, virvoitti toivon ja rohkeuden kesken epätoivon lamaannusta. Jumalallinen, säälivä, avulias henki! Jos notkistan polveni muille kuin Jumalalle, on se tapahtuva sinun valkoisten siivekkäiden jalkojesi edessä, jotka ovat yhtä kauniit vuorilla kuin lakeuksilla. Temppeleitä on rakennettu auringolle — alttareita pystytetty kuulle. Oi, suurempi kunnia! Sinulle ei tarvitse kätten rakentaa, ei huulten pyhittää, mutta sydämet läpi aikojen palvelevat sinua uskollisesti. Sinulla on asuinsijasi, liian avarat seinille, liian korkeat kupoleille — temppeli jonka kattona on avaruus, ja jonka juhlamenojen mysteerit sulautuvat maailmojen sytyttävään sopusointuun!
Sinä valtiatar, sinulla on kokonainen armeija marttyyrejä jotka ovat kestäneet, ja pieni valittujen parvi, joka on päässyt perille. Tutkimaton jumaluus, sinun olemukseesi ei katoavaisuus pysty!
Tämä taivasten tytär muisti minua sinä iltana, se näki minun itkevän ja se tuli tuomaan lohdutusta. "Nuku", se sanoi. "Nuku suloisesti, minä kultaan unesi!"
Se piti sanansa ja vartioi lepoani läpi yön, mutta aamulla asettui järki tilalle. Heräsin hätkähtäen; sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli vingahti ärtyisästi silloin tällöin; yölamppu mustalla jalustallaan keskellä makuuhuonetta oli sammumaisillaan: päivä oli jo koittanut. Kuinka säälinkään niitä, joita henkinen kipu lamaannuttaa eikä nostata! Tänä aamuna heräämisen tuska tempasi minut vuoteesta kuin jättiläiskäsi. Kuinka nopeasti pukeuduinkaan kolean aamun koitossa! Kuinka ahnaasti joinkaan jääkylmää vettä! Se oli minun sydämenvahvistukseni, jonka ääreen riensin halukkaasti kuten muutkin juomarit, kun tuska ahdisti mieltäni.
Ennen pitkää soi herätyskello kautta koko koulun. Pukeuduttuani menin yksinäni ruokasaliin, jossa jo oli tuli kamiinassa ja ilma lämminnyt. Koko muussa talossa vallitsi vielä mannermaan talven pureva kylmyys: vaikka oltiinkin vasta marraskuun alussa, oli pohjatuuli jo puhaltanut talvea yli Euroopan. Muistan että nuo mustat kamiinat olivat miellyttäneet minua hyvin vähän tullessani, mutta nyt aloin yhdistää niihin kodikkuudentunnetta ja pidin niistä kuten Englannissa pidämme takoista.
Istahdin tuon tumman lohduttajan viereen ja syvennyin ankaraan tilintekoon itseni kanssa elämästä ja sen vaihteluista, kohtalosta ja sen säädöksistä. Mieleni, joka nyt oli tyynempi ja voimakkaampi kuin edellisenä iltana, laati itselleen muutamia jyrkkiä säädöksiä kieltäen hirmuisten rangaistusten uhalla kaiken heikon viivyttelyn menneen onnen muistelemisessa, määräten kärsivällistä taivallusta nykyisyyden erämaassa, teroittaen luottamusta uskontoon — pilvi- ja tulipatsaaseen, joka tyynnyttää johdattaessaan ja herättää pyhää kunnioitusta valaistessaan — lannistaen halun hempeään epäjumalanpalvelukseen ja estäen ikävöivän katseen silmäilemästä kaukaiseen luvattuun maahan, jonka rantoja emme kenties koskaan saavuta muuten kuin kuolevan unelmissa, ja jonka ihania niittymaita saamme katsella vain Nebon autiolta hautakummulta.
Vähitellen yhdistynyt voiman ja tuskan tunne kietoutui lujasti sydämeni ympärille, rauhoitti tai ainakin hillitsi sen kiivasta sykintää ja teki minut kykeneväksi päivän työhön. Nostin päätäni.
Kuten jo mainitsin, istuin lähellä kamiinaa, joka oli ruokasalin ja nelikulmaisen eteisen välisen seinän vieressä ja niin ollen lämmitti molempia huoneita. Samassa seinässä aivan lähellä kamiinaa oli ikkuna, joka siis aukeni eteiseen. Kun katsahdin ylös, täytti tuon ikkunan lakintupsu, otsa ja kaksi silmää; noiden silmien kiinteä katse sattui suoraan omaani: ne tarkastivat minua. Tähän hetkeen saakka en ollut tietänyt että poskessani oli kyyneleitä, mutta nyt tunsin ne.
Tämäpä merkillinen talo, jossa mikään nurkka ei ollut rauhassa häiritsijöiltä, jossa ainoakaan kyynel ei saanut vuotaa eikä ainoakaan ajatus kehkeytyä ilman että joku vakooja oli panemassa sen merkille ja arvailemassa syytä. Ja tämä uusi, ulkona seisova miespuolinen vakooja, mikä oli tuonut hänet siihen tänä tavattomana hetkenä? Mitä oikeutta hänellä saattoikaan olla noin tunkeutua tielleni? Kukaan muu opettaja ei olisi uskaltanut astua eteisen lattian poikki ennen luokkakellon soittoa. Herra Emanuel ei pitänyt lukua tunneista eikä määräyksistä: ensi luokan kirjastossa oli jokin lähdekirja, jota hän nyt saattoi tutkia, hän oli tullut hakemaan sitä ja kulki matkalla ruokasalin ohi. Oli hyvin hänen tapaistaan pälyä kaikkialle, eteensä, taakseen ja molemmille puolilleen: hän oli nähnyt minut pienestä ikkunasta — nyt hän avasi ruokasalin oven ja seisoi edessäni.
"Mademoiselle, te olette surullinen."