Maanitteleva lempeys oli minulle yhtä vähän mieleen kuin urkkiva uteliaisuus. Olin ääneti. Hän tuli huoneeseen, istahti penkille kahden kyynärän päähän minusta ja koetti kauan ja — ollakseen hän — kärsivällisesti saada minua puhumaan. Yritysten täytyi jäädä turhiksi, sillä minä en voinut puhua. Vihdoin pyysin häntä jättämään minut yksin. Ääni petti kun lausuin pyyntöni, pää painui pöydälle käsivarsien varaan. Minä itkin katkerasti, vaikkakin hiljaa. Hän istui siinä vielä hetkisen. Minä en katsonut ylös enkä puhunut. Vihdoin oven sulkeutuminen ja poistuvat askelet ilmaisivat minulle hänen lähteneen. Kyynelet olivat tuoneet minulle huojennusta.
Ehdin valella silmiäni vedellä ennen aamiaista, ja uskon että tuolla aterialla näytin yhtä tyyneltä kuin kuka muu tahansa — en sentään yhtä iloiselta kuin nuori neiti, joka asettui istumaan vastapäätä minua, kiinnitti minuun kaksi pienehköä silmää, jotka tuikkivat hilpeästi, ja ojensi muitta mutkitta valkoisen kätensä pöydän yli puristettavaksi. Neiti Fanshawen matkat, huvitukset ja kuhertelut olivat tehneet hänelle erittäin hyvää; hänestä oli tullut suorastaan lihava, hänen poskensa olivat pyöreät kuin kaksi omenaa.
Olin viimeksi nähnyt hänet hienossa iltapuvussa. En usko että hän nyt näytti vähemmän viehättävältä koulupuvussaan, joka oli eräänlainen huoleton aamupuku, tummansinistä epämääräisen mustaruutuista kangasta. Luulen päinvastoin että tämä tumma asu puki häntä erikoisen hyvin, se kun vastakohdallaan korosti hänen hipiänsä vaaleutta, hänen poskiensa raikkautta ja hiusten kultaista kauneutta.
"Olen iloinen että olette tullut takaisin, Timon", hän sanoi. Timon oli yksi hänen lukemattomista minulle antamistaan nimistä. "Ettepä tiedäkään kuinka usein olen kaivannut teitä tässä inhottavassa loukossa."
"Oh, todellako? Siinä tapauksessa teillä tietysti on jotakin työtä minulle, ehkä sukkain parsimista." En koskaan uskonut Ginevran epäitsekkyyteen hetkenkään vertaa.
"Äreä ja hapan kuten aina", hän sanoi. "Sitä juuri odotinkin: ette olisi oma itsenne jos ette tiuskisi. Mutta kuulkaahan nyt, isoäiti, minä toivon että pidätte kahvista yhtä paljon ja sämpylöistä yhtä vähän kuin ennenkin: haluttaako vaihtokauppa?"
"Tehkää tapanne mukaan."
Hänellä oli näet eräs tapa käyttää minua hyväkseen. Hän ei pitänyt aamukahvista, tällainen koulukahvi kun ei ollut kyllin väkevää eikä makeata tyydyttääkseen hänen makuaan, mutta hänellä oli oivallinen ruokahalu kuten kaikilla terveillä koulutytöillä, ja erityinen rakkaus aamiaissämpylöihin, jotka olivat vastaleivottuja ja sangen hyviä ja joita jokaiselle tarjottiin määrätty annos. Koska tämä annos oli suurempi kuin mitä minä tarvitsin, annoin puolet Ginevralle vaihtelematta koskaan saajaa, vaikka monet muutkin tavoittelivat tuota herkkupalaa. Siitä palkasta hän antoi minulle joskus osan kahvistaan. Tänä aamuna nautin juomasta, sillä en ollut vähääkään nälkäinen, mutta jano kirveli kurkkuani. En tiedä miksi annoin leipäni mieluummin Ginevralle kuin kellekään toiselle, enkä myöskään miksi aina, jos kahden oli käytettävä samaa juoma-astiaa, kuten väliin sattui — esimerkiksi kun pitkillä maaseutukävelyillä pysähdyimme johonkin taloon nauttimaan virvokkeita — järjestin niin että hän tuli toverikseni, ja melkein mielelläni annoin hänen ottaa valtaosan, oli se sitten valkoista olutta, makeata viiniä tai tuoretta maitoa. Niin oli kuitenkin laita, ja hän tiesi sen, ja siksi emme koskaan vieraantuneet, vaikka riitelimmekin joka päivä.
Aamiaisen jälkeen oli tapanani vetäytyä ensi luokkaan ja istua siellä yksinäni lukien tai ajatellen (useimmin ajatellen), kunnes yhdeksän-kello lennätti kaikki ovet selkiselälleen, laski sisään ulko-oppilaiden hälisevän lauman ja antoi merkin työn ja touhun alkamiseen, jota jatkui herkeämättä kello viiteen iltapäivällä.
Olin juuri päässyt istumaan sinä aamuna, kun oveen koputettiin.