<tb>

Kului kaksi viikkoa; aloin taaskin tottua kouluhaarniskaan ja luisua intohimoisesta muutoksen tuskasta takaisin tavan velttouteen. Eräänä iltapäivänä, kulkiessani eteisen poikki matkalla ensi luokkaan, jossa minua odotettiin olemaan läsnä "tyyli- ja kirjallisuustunnilla", näin Rosinen, ovenvartijattaren, seisovan erään korkean ja leveän ikkunan edessä. Kuten tavallista oli hänen asentonsa täysin huoleton. Hän seisoi aina mukavassa asennossa, toinen käsi esiliinan taskussa. Toinen piti tällä hetkellä silmien edessä kirjettä, jonka osoitetta ja sinettejä hyvä neiti tutki kylmästi ja tarkkaan.

Kirje! Tuollaisen kirjeen haamu oli kummitellut aivojeni sopukoissa viimeiset seitsemän päivää. Viime yönä olin nähnyt unta kirjeestä. Väkevä magneetti veti minut nyt tuota kirjettä kohti; en kuitenkaan tiedä olisinko uskaltanut pyytää Rosinelta sen vertaa kuin saada kerran vilkaista tuohon valkoiseen kuoreen, jonka keskellä koreili punainen lakkasinetti. Ei, luulen että olisin pujahtanut ohi peläten Pettymystä: sydämeni pamppaili ikään kuin olisin jo kuullut sen lähenevät askelet. Hermostunut erehdys! Ne olivat kirjallisuuden professorin nopeat askelet, jotka mittelivät käytävää. Pakenin hänen edellään. Jospa vain ehtisin kaikessa rauhassa pöytäni ääreen ennen hänen tuloaan, ja saisin oppilaat hiljaisuuteen ja järjestykseen, silloin hän ehkä ei kiinnittäisi huomiota minuun. Mutta jos joutuisin kiinni viivyttelemisestä eteisessä, minua odottaisi varmasti erikoissaarna. Minä ehdin istuutua, pakottaa luokan täydelliseen hiljaisuuteen, ottaa esille työni ja aloittaa sen syvimmän ja mallikelpoisimman äänettömyyden vallitessa, ennen kuin herra Emanuel astui sisään kiivaasti kilahuttaen lukkoa, täräyttäen ovea kuten tavallisesti ja kumartaen syvään, liiotellen, pahaa ennustavasti.

Hän yllätti meidät tapansa mukaan kuin ukkosen isku, mutta sen sijaan että olisi salaman nopeudella kiitänyt ovelta opettajanpöydän luo, hän pysähtyi keskiväliin minun pöytäni eteen. Kasvot käännettyinä minua ja ikkunaa kohti, selkä päin oppilaita ja huonetta hän iski minuun katseen — katseen sellaisen, joka hyvin olisi oikeuttanut minut ponnahtamaan pystyyn ja kysymään mitä hän tarkoitti — karsaan, epäluuloisen katseen.

"Voilà! pour vous",[70] hän sanoi, veti kätensä liivintaskusta ja asetti pöydälleni kirjeen — juuri sen saman, jonka olin nähnyt Rosinen kädessä — kirjeen jonka emaljinvalkoiset kasvot ja lakanpunainen kykloopinsilmä olivat niin selvinä ja kirkkaina piirtyneet sieluni silmien verkkokalvoon. Minä tiesin sen, minä tunsin että se oli unelmaini kirje, toivoni täyttymys, epäilykseni hälventäjä ja kauhuni lunastus. Anteeksiantamattoman tunkeilevana kuten ainakin oli herra Paul ottanut ovenvartijattarelta tämän kirjeen ja toi sen nyt itse perille.

Olisin voinut suuttua, mutta minulla ei ollut sekuntiakaan aikaa sellaiseen. Niin, kädessäni ei siis ollut vain keveä kirjelappunen, vaan oikea kotelo, jonka täytyi sisältää ainakin yksi arkki: se ei tuntunut ohuelta, vaan lujalta, tukevalta, vakuuttavalta. Ja siinä oli osoite "Neiti Lucy Snowe", selvästi kirjoitettuna siistillä ja tasaisella, päättävällä käsialalla, ja siinä oli sinetti, pyöreä ja täyteläinen, taitavien ja vapisemattomien sormien painama, leimanaan hyvin piirretyt alkukirjaimet "J.G.B.". Minut valtasi onnellinen tunne — iloinen mielenliikutus, joka tulvahti lämpimänä sydämeeni ja virtasi eloisana läpi suonien. Kerrankin oli toive täyttynyt. Pidin kädessäni kappaleen todellista, pysyvää iloa: se ei ollut unelma, ei aivojen harhakuva, ei noita varjomaisia mielikuvituksen lumeita, joita ihmiskunta isoaa mutta joilla se ei voi elää; se ei ollut tuota mannaa, jota hetki sitten alakuloisesti ylistin — joka tosiaankin ensin sulaa kielelle sanomattoman ja yliluonnollisen suloisena, mutta jota sielumme varmasti lopulta inhoaa, mielettömästi ikävöiden luonnollista ja maallista ravintoa, hurjasti rukoillen taivaan henkiä ottamaan takaisin oman aamukasteensa ja mehujuomansa, joka on jumalallista ravintoa, mutta kuolevaisille tappavaa myrkkyä. Ei se ollut sokeriryynejä eikä pieniä makeisia, ei ohuita leivoksia eikä äitelää hunajaa, tuo ruoka, joka äkkiarvaamatta oli osunut eteeni; se oli metsämiehen villiä ja mehuisaa ravintoa, voimakasta ja terveellistä lihaa, metsän ja erämaan kasvattamaa, tuoretta, väkevää ja elähyttävää. Se oli samaa mitä vanha kuoleva patriarkka pyysi pojaltaan Esaulta luvaten palkinnoksi viime hengenvetonsa siunauksen. Se oli Jumalan lähettämää, ja sisimmässäni kiitin Jumalaa, joka oli sen minulle suonut. Ulkonaisesti vain kiitin miestä huudahtaen: "Kiitoksia, kiitoksia, monsieur!"

Monsieur nyrpisti huultaan, vilkaisi minuun ilkeästi kulmainsa alta ja marssi opettajanpöydän luo. Herra Paul ei suinkaan ollut mikään hyvä pieni mies, vaikka hänellä oli hyvätkin puolensa.

Luinko kirjeeni siinä paikassa? Nautinko riistani heti ja kiireisesti, ikään kuin Esaun nuoli lentäisi joka päivä?

Minä tiesin paremmin. Kuori osoitteineen, sinetti ja nuo kolme selvää kirjainta — siinä oli yllin kyllin nautintoa siksi hetkeksi. Pujahdin huoneesta ja etsin avaimen suureen makuusaliin, joka päivällä pidettiin lukittuna. Menin lipastoni luo — kiireesti ja pelokkaana vavisten — saattoihan, madame hiipiä perässäni yläkertaan ja vakoilla minua — avasin laatikon, väänsin auki erään lippaan, otin siitä pienen rasian ja — kestittyäni silmiäni vieläkin yhdellä katseella ja kosketeltuani kunnioituksen, häpeän ja riemun sekaisin tuntein huulillani sinettiä — käärin koskemattoman aarteeni vielä aivan kauniina ja eheänä hopeapaperiin, pistin käärön rasiaan, suljin lippaan ja laatikon, panin lukkoon makuusalin oven ja palasin luokalle, mielessäni sellainen tunne, että sadut ovat totta ja hengetärten lahjat eivät ole pelkkää unelmaa. Outo, suloinen mielettömyys! Ja tuota kirjettä, iloni lähdettä, en ollut vielä lukenut, en tietänyt vielä sen rivien lukumäärää.

Kun palasin kouluhuoneeseen — katso, herra Paul raivosi kuin rutto! Joku oppilas ei ollut puhunut kyllin selvästi tai kuuluvalla äänellä, jotta se olisi kelvannut professorin korville tai maulle, ja nyt tämä tyttö ja kaikki toiset itkivät, ja herra Paul riehui istuimellaan melkein lyijynkarvaisena. Omituista kyllä, kun lähestyin, hän iski vihansa minuun.