Olinko minä noiden tyttöjen opettaja? Luulinko opettavani heitä käyttäytymään hienojen naisten tavoin salliessani heidän — epäilemättä vielä yllyttäessänikin heitä siihen — mongertaa äidinkieltään kurkussaan, jauhaa ja survoa sitä hampaittensa välissä ikään kuin heillä olisi jokin alhainen syy hävetä lausumiaan sanoja? Oliko se muka vaatimattomuutta? Hän tiesi paremmin. Se oli viheliäistä valetunnetta, joka on pahan alkulähde ja edelläkävijä. Mutta hän ei alistu moiseen ensiluokan oppilaiden kuhnusteluun ja murjotukseen, tuollaiseen lepertelyyn ja keimailuun, jalon kielen rääkkäämiseen, yleiseen teeskentelyyn ja inhottavaan uppiniskaisuuteen, ei, ennemmin hän heittää heidät sietämättömien alaopettajattarien haltuun ja rupeaa itse opettamaan aakkosia kolmannen osaston vauvoille.
Mitä osasin sanoa tähän kaikkeen? Itse asiassa en mitään, ja toivoin että hän antaisi minun olla vaiti. Myrsky alkoi uudestaan.
Evättiinkö siis kaikki vastaukset hänen kysymyksiinsä? Näytti siltä että tässä paikassa — tässä pöyhkeilevässä ensi luokan salongissa vaateliaine kirjakaappeineen, kehystettyine taulu- ja karttarojuineen, vihreine pulpetteineen, joutavine kukkatelineineen ja ulkomaalaisine valvojineen, jumaliste! — näytti siltä että täällä oli muodissa ajatella että kirjallisuuden professori ei ollut vastauksen arvoinen! Uusia aatteita ne sellaiset, kotoisin epäilemättä suoraan Iso-Britanniasta — niissä tuntui saarimaan röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.
Hetkinen tyventä. Tytöt, joista ainoankaan ei koskaan tiedetty itkeneen kyyneltäkään kenenkään muun opettajan torumisten tähden, sulivat kaikki kuin lumipatsaat herra Emanuelin kohtuuttoman kuumuuden edessä. Minä en ollut vielä kovinkaan järkyttynyt, istahdin ja uskalsin tarttua työhöni.
Jokin seikka — joko jatkuvassa äänettömyydessäni tai ompelevan käteni liikkeissä — teki kokonaan lopun herra Emanuelin kärsivällisyydestä. Hän hypähti alas korokkeeltaan. Pöytäni lähellä oli kamiina, ja hän iski kiinni siihen. Pieni rautaovi oli lentää saranoiltaan, hiilet kirposivat sinne tänne.
"Est-ce que vous avez l'intention de m'insulter?"[71] sanoi hän minulle matalalla raivostuneella äänellä, pirstoessaan valkeata jota muka kohensi.
Oli aika lepyttää häntä hiukan, mikäli mahdollista.
"Mutta monsieur", sanoin, "minä en mistään hinnasta tahtoisi solvaista teitä. Muistan liian hyvin teidän kerran toivoneen että olisimme ystäviä."
Tarkoitukseni ei ollut että ääneni olisi värissyt, mutta se värisi — enemmän luullakseni äskeisen ilon vaikutuksesta kuin senhetkisen pelon tähden. Oli kuitenkin jotakin herra Paulin vihassa — sen intohimoisessa kiihkeydessä — joka oli erikoisesti omiaan nostamaan kyynelet silmiin. En ollut onneton, en pelännyt paljoakaan, ja kuitenkin itkin.
"No, no!" sanoi hän nyt, katsoi ympärilleen ja näki yleisen vedenpaisumuksen. "Totisesti olen aika peto ja lurjus. Minulla on vain yksi nenäliina", hän lisäsi, "mutta jos minulla olisi kaksikymmentä, antaisin teille joka ainoan. Opettajanne saa edustaa teitä. Kas tässä, neiti Lucy."