Minä kirkaisin, minä kauhistuin. Jos tuo olento olisi lähestynyt minua, olisin varmaan pyörtynyt. Se vetäytyi takaisin, ja minä riensin ovelle. En tiedä miten pääsin portaita alas. Vaistomaisesti vältin ruokasalia ja suuntasin kulkuni madamen seurusteluhuoneeseen. Syöksyin sisään. Sanoin:
"Ullakolla on jotakin — minä olin siellä — minä näin jotakin.
Menkää katsomaan, kaikki tyynni!"
Minä sanoin "kaikki tyynni", sillä huone oli mielestäni täynnä väkeä, vaikka siellä itse asiassa oli vain neljä henkeä: madame Beck, hänen äitinsä madame Kint, joka oli sairas ja nyt käymässä tyttärensä luona, hänen veljensä Victor Kint ja toinen herrasmies, joka keskusteli vanhan rouvan kanssa elikä päin ovea minun astuessani sisään.
Kuolettava pelkoni ja heikkouteni oli varmaan tehnyt minut kalmankalpeaksi. Minua vilutti ja värisytti. Kaikki nousivat kauhuissaan ja ympäröivät minut. Vaadin heitä lähtemään ullakolle; herrojen näkeminen teki minulle hyvää ja rohkaisi minua: tuntui kuin miesten läheisyydestä olisi jotakin toivoa ja apua. Käännyin ovea kohti ja viittasin heitä seuraamaan itseäni. He tahtoivat pysäyttää minut, mutta minä sanoin että heidän piti tulla minun osoittamaani tietä: heidän täytyi nähdä mitä minä olin nähnyt — jotakin kummallista, joka seisoi keskellä ullakkoa. Ja nyt muistin kirjeeni, joka oli jäänyt lipastolle kynttilän viereen. Tuo kallisarvoinen kirje! Ihmisiä tai aaveita oli uhmattava sen tähden. Lensin portaita ylös, riensin sitä nopeammin kun tiesin että toisia tuli perässäni: heidän oli pakko seurata.
Katso! Kun pääsin ullakon ovelle, oli sen takana pimeä kuin säkissä: kynttilä oli sammunut. Onneksi joku — arvatenkin madame, levollisena ja järkevänä kuten ainakin — oli tuonut mukanaan lampun, ja niinpä tunkeutui valo piankin tuohon synkkään pimeyteen. Tuossa oli kynttilä sammuksissa lipastolla, mutta missä oli kirje? Ja nyt minä katselin sitä, enkä nunnaa.
"Kirjeeni, minun kirjeeni!" läähätin ja voihkin miltei suunniltani. Hapuilin pitkin lattiaa väännellen käsiäni. Julma, julma tuomio! Tuo onnenmurunen oli siis yliluonnollisella tavalla temmattu minulta ennen kuin olin ehtinyt sitä kunnollisesti maistaakaan.
En tiennyt mitä toiset tekivät, en voinut katsella heitä: he tekivät minulle kysymyksiä, joihin en vastannut, he tutkivat kaikki nurkat, lörpöttelivät päällystakkien epäjärjestyksestä, kattoikkunan halkeamasta — tiesi mistä kaikesta. "Jotakin tai joku on täällä ollut", pääteltiin viisaasti.
"Oi, he ovat ottaneet kirjeeni!" huusi etsivä ja hapuileva hullu, joka ajatteli vain yhtä asiaa.
"Minkä kirjeen, Lucy? Rakas tyttöni, minkä kirjeen?" kysyi tuttu ääni korvani juurelta. Saatoinko uskoa tuota korvaa? En, ja katsahdin ylös. Voinko luottaa silmiini? Olinko tuntenut äänen? Katsoinko nyt kasvoista kasvoihin tuon saman kirjeen kirjoittajaa? Oliko tuo herrasmies, joka seisoi vieressäni pimeällä ullakolla, John Graham — tohtori Bretton itse?
Oli, hän se oli. Hänet oli samana iltana kutsuttu katsomaan vanhaa madame Kintiä, jolla oli jokin taudinkohtaus, hän juuri oli tuo toinen herra, jonka näin madamen huoneessa kun tulin sisään.