"Onko se pitkä — onko se lyhyt?" ajattelin, ja pyyhkäisin kädellä silmiäni hälventääkseni lauhkean eteläsateen hopeisen himmeyden.
Se oli pitkä.
"Onko se kylmä — onko se ystävällinen?"
Se oli ystävällinen.
Hillitty, hallittu, kuritettu odotukseni piti sitä hyvin ystävällisenä, ikävöivä ja isoava ajatukseni ehkä ystävällisempänä kuin se olikaan.
Niin vähän olin toivonut, niin paljon olin pelännyt, nyt sain maistaa toteutumisen täyttä riemua — sellaista jota kenties monikaan ihmisolento ei saa tuntea koko elinaikanaan. Poloinen englanninopettaja kylmällä ullakolla lukiessaan lepattavan kynttilän valossa kirjettä joka oli vain ystävällinen — ei mitään muuta — vaikka tuo ystävällisyys minusta silloin tuntuikin jumalaiselta, oli onnellisempi kuin moni kuningatar palatsissaan.
Onni jolla oli niin hatara alkuperä, ei tietenkään voinut olla muuta kuin lyhyt, mutta niin kauan kuin sitä kesti, se oli aitoa ja verratonta: pisara — mutta suloinen pisara — oikeata hunajakastetta. Tohtori John oli kirjoittanut minulle pitkälti, hän oli kirjoittanut minulle mielellään, hän oli kirjoittanut hyväntuulisesti, viipyen päivänpaisteisen tyytyväisenä kohtauksissa jotka olivat sattuneet hänen ja minun silmieni edessä, paikoissa jotka yhdessä olimme nähneet, keskusteluissamme, lyhyesti sanoen kaikenlaisissa pikkuseikoissa, jotka kuuluivat viimeisiin rauhan viikkoihin. Mutta riemuni sisin ydin oli varmuus, johon tuo hilpeä ja herttainen sävy niin jalomielisesti antoi aihetta, varmuus siitä että kirje ei ollut tarkoitettu vain minun ilokseni, vaan hänen omaksikin hauskuudekseen. Hauskuus jota hän ehkä ei enää koskaan haluaisi eikä etsisi — sellainen olettamus tuntui joka suhteessa todenmukaiselta — mutta se oli sen ajan murhe. Kuluvassa hetkessä ei ollut mitään tuskaa, ei mitään tahraa eikä puutetta — se oli täysipainoinen, puhdas ja virheetön, ja toi minulle syvää siunausta. Kiitävä enkeli näytti viivähtävän vieressäni, se nojautui sydämeeni ja painoi sen sykintää vasten rauhoittavan ja viileän, parantavan ja pyhittävän siipensä. Tohtori John, sinä tuotit minulle tuskaa jäljestäpäin: kaikki paha annettakoon anteeksi — vapaasti anteeksi — tuon yhden herttaisen, ikimuistettavan hyvän työn tähden.
Onko ilkeitä olentoja, jotka eivät ole ihmisiä ja jotka kadehtivat ihmisonnea? Onko pahoja voimia, jotka kummittelevat ilmassa ja myrkyttävät sen ihmiseltä? Kuka oli lähelläni?
Jokin outo ääni kuului avaralta yksinäiseltä ullakolta. Minusta tuntui kuin ihan varmaan olisin kuullut lattialla hiipiviä askeleita — ikään kuin joku olisi liukunut eteenpäin tuon pimeän nurkan suunnalta, jossa nuo kummitusmaiset pahantekijä-takit riippuivat. Minä käännyin: valoni oli huono, huone pitkä — mutta niin totta kuin elän! Keskellä kummitusmaista huonetta näin haamun, mustaan ja valkoiseen puetun, jonka viitta oli ahdas, suora ja musta, pää hunnutettu, valkoinen.
Sano mitä tahdot, lukija — sano että olin hermostunut tai hullu, vakuuta että kirjeen aiheuttama jännitys oli saanut minut kiihdyksiin, selitä että näin unta, mutta tämän minä vannon: minä näin siinä — tuossa huoneessa — sinä yönä — haamun joka oli kuin — nunna.