"Pitäkää se, pitäkää se kunnes kirje on luettu ja tuokaa se sitten minulle; silmistänne luen kirjeen sisällyksen."
Kun hän oli lähtenyt ja oppilaat jo olivat virranneet kouluhuoneesta lehtimajaan ja sieltä puutarhaan ja pihalle tavalliselle vapaaajalleen ennen päivällistä, seisoin hetken mietteissäni ja solmin hajamielisesti nenäliinan käteni ympäri. Jostakin syystä — ehkä jokin äkillinen väläys lapsuuden kultapäivistä ilahdutti minua ja herätti oudolla tavalla lapsuuden vallattomuuden, ehkä vapaus tunnin päätyttyä sai mieleni hilpeäksi, ja ennen kaikkea riemastutti sydäntäni iloinen tietoisuus aarteestani joka oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä — aloin leikkiä nenäliinalla ikään kuin se olisi ollut pallo, heittelin sitä ilmaan ja sieppasin kiinni kun se putosi. Leikin keskeytti toinen käsi kuin omani — käsi joka pisti esiin päällystakin hihasta ja ojennettiin olkani yli; se tarttui tilapäiseen leikkikaluuni ja vei sen pois. Kuulin samalla yrmeät sanat:
"Näen kyllä että teette pilkkaa minusta ja tavaroistani."
Totisesti tuo pikku mies oli kauhea, oikukas ja kaikkiallaoleva kuin mikäkin velho: ei sitä koskaan tietänyt mistä hän tulla tuiskahti ja mitä hänellä oli mielessä.
XXII
KIRJE
Kun kaikki hiljeni talossa, kun päivällinen ja meluisa vapaahetki olivat ohi, kun oli tullut pimeä, ja hiljainen lukulamppu oli sytytetty ruokasaliin, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja ovien pauke ja kellon kilinä siltä päivältä vaiennut, kun madame varmasti oli asettunut omalle puolelleen äitinsä ja ystäviensä seuraan, silloin hiivin keittiöön, pyysin puolen tunnin ajaksi kynttilää erityiseen tarkoitukseen ja sain pyyntööni myöntävän vastauksen ystävältäni Gotonilta, joka sanoi: "Saatte toki, kultaseni, saatte vaikka kaksi, jos tahdotte." Ja kynttilä kädessä menin ääneti makuusaliin.
Suuri oli harmini kun huomasin että eräs oppilas oli pahoinvoinnin tähden jo mennyt levolle — vielä suurempi kun musliinimyssyn reunuksen alta tunsin Ginevra Fanshawen "kärsivät kasvot". Tällä hetkellä hän tosin näytti nukkuvan, mutta ihan varmaan hän oli heräävä ja ahdistava minua laverteluillaan juuri silloin kun keskeytys olisi vähimmin suotavaa. Tosiaankin, kun katselin häntä, huomasin pienen vavahduksen silmäluomessa, mikä ilmaisi että tuo näennäinen lepo saattoi olla vain sotajuoni ja että hän itse asiassa viekkaasti piti silmällä "Timonin" liikkeitä. Häneen ei ollut luottamista. Ja minä olin niin toivonut saada olla yksin, vain sen verran että ehtisin lukea kallisarvoisen kirjeeni rauhassa.
Hyvä, minun oli mentävä luokkahuoneisiin. Etsittyäni ja löydettyäni aarteen lippaastaan laskeuduin alas. Huono onni vainosi minua. Luokkahuoneita parhaillaan lakaistiin ja puhdistettiin kynttilän valossa jokaviikkoisen tavan mukaan: penkit oli kasattu pulpeteille, ilma oli harmaa tomusta, märkä kahvinporo (sitä käyttävät labassecourilaiset palvelustytöt teelehtien asemesta) peitti lattian, kaikki oli toivotonta sekasotkua. Vetäydyin takaisin nolona mutta en lannistuneena, ja tahdoin yhtä päättävästi kuin konsanaan löytää yksinäisyyttä jostakin.
Otin avaimen sieltä missä tiesin sen olevan, nousin kolmet portaat yhteen menoon, pääsin pimeälle ja hiljaiselle pengermälle, avasin madonsyömän oven ja työnnyin mustalle kylmälle ullakolle. Tänne ei kukaan seuraisi minua — kukaan ei keskeyttäisi — ei edes madame itse. Suljin ullakon oven, asetin kynttilän vanhalle laholle lipastolle, heitin hartioilleni huivin, sillä ilma oli jääkylmä, otin kirjeeni väristen suloisesta maltittomuudesta, rikoin sinetin.