Jonkin aikaa — pitkän aikaa — luulin että siinä oli vain nainen, vaikkakin nainen ainoa laatuaan, täynnä voimaa ja tenhoa. Vähitellen huomasin erehdykseni. Katso! minä näin hänessä jotakin joka ei ollut naista eikä ihmistä: hänen kummassakin silmässään oli paholainen. Nuo pahat voimat kantoivat häntä läpi näytelmän, pitivät pystyssä hänen heikkoja voimiaan — sillä hän oli vain hauras olento — ja kun toiminta kohosi ja syveni, kuinka villisti ne ravistivatkaan häntä hornan intohimoillaan! Ne kirjoittivat sanan helvetti hänen suoraan ylvääseen otsaansa. Ne virittivät hänen äänensä tuskan värinään. Ne väänsivät hänen kuninkaalliset kasvonsa pirulliseksi naamioksi. Hän seisoi siinä kuin lihaksi tullut viha, murha ja hulluus.
Se oli ihmeellinen näky, valtava ilmestys.
Se oli alhainen, hirveä, epämoraalinen näytelmä.
Lävistetyt miekkailijat, jotka nääntyvät veriinsä areenan hiekalle, härät jotka sarvillaan raatelevat hevosia, joiden sisälmykset ovat vuotaneet ulos, ovat lievempi näky yleisölle — miedompi höyste ihmisten maulle — kuin Vashti seitsemän paholaisen kynsissä, paholaisten jotka kirkuen repivät uhriaan, mutta eivät antaneet manata itseään ulos.
Kärsimys oli iskenyt tuohon näyttämön vaitijattareen, ja hän seisoi katsomonsa edessä antautumatta kärsimykselle, alistumatta siihen, vieläpä tuntematta sitä ihmismitoilla mitaten: hän seisoi umpimielisenä taistelussaan, jäykkänä vastarinnassaan. Hänen yllään ei ollut tavallinen puku, vaan kalpea antiikkinen viitta, ja hän seisoi pitkänä ja ryhdikkäänä kuin kuvapatsas. Taustan, ympäristön ja lattian purppura toi hänet voimakkaasti näkyviin — valkoisena kuin alabasteri — kuin hopea; tai pikemmin, sanottakoon se, kuin kuolema.
Missä oli Kleopatran taulun maalaaja? Tulkoon hän tänne ja istukoon tutkimaan tätä erilaista näkyä. Etsiköön täältä ihailemaansa valtavaa lihamäärää, jänteitä, runsasta verta, hyvin syötettyä silavaa. Tulkoot kaikki materialistit tänne ja katsokoot.
Olen sanonut että hän ei tunne tuskaansa. Ei, sillä tuon sanan heikkous tekisi siitä valheen. Hänen silmissään kaikki tuska heti ruumiillistuu: hän katsoo siihen kuin johonkin jonka kimppuun voi hyökätä, jonka voi lannistaa ja repiä kappaleiksi. Hän, joka itse tuskin on ainetta, joutuu taisteluun käsitteitä vastaan. Vastoinkäymisen edessä hän on kuin naarastiikeri, hän repii kappaleiksi tuskansa ja pirstoo sen inhoten, suonenvedon tapaisesti. Kärsimys ei häneen nähden anna mitään hyviä tuloksia, kyynelet eivät kastele viisauden satoa; tautia, vieläpä kuolemaa hän katselee kapinallisen silmin. Hän on kenties paha, mutta hän on myös voimakas, ja hänen voimansa on valloittanut Kauneuden ja Sulon ja kytkenyt molemmat puolelleen, verrattoman ihanat vangit, ja yhtä tottelevaiset kuin ihanat. Hillittömimmissäkin voimanponnistuksissa on hänen joka liikkeensä kuninkaallisen, verrattoman ylevä. Hänen tukkansa, joka hulmuaa valtoimenaan kemuissa tai taistelussa, on sittenkin enkelin tukkaa, loistavaa sädekehänsä alla. Langenneena, kapinallisena, kirottuna hän muistuttaa taivasta jota vastaan hän niskoitteli. Taivaan valo etsii hänen karkotuspaikkaansa, tunkeutuu sen rajojen sisälle ja valaisee sen hylättyä etäisyyttä.
Asettakaa nyt Kleopatra tai joku muu vetelys hänen tielleen esteeksi, niin saatte nähdä kuinka hän lävistää tuon pehmeän massan kuin Saladinin miekka untuvapatjan. Antakaa Peter Paul Rubensin herätä kuolleista, antakaa hänen nousta käärinliinoistaan ja tuoda tähän paikkaan lihavien naistensa koko armeija: sama taikavoima, joka elähytti Mooseksen hentoa sauvaa, voisi yhdessä henkäyksessä palauttaa uomaansa sanan voimalla kahlehditut vedet ja hukuttaa voimakkaan vihollisarmeijan hajoavien vesimuurien Pauliinaan.
Vashti ei ollut hyvä, oli minulle kerrottu, ja olen itse sanonut että hän ei näyttänyt hyvältä: hän oli henki, mutta kotoisin hornasta. No hyvä, jos niin paljon epäpyhää voimaa voi nousta alhaalta, eikö yhtä runsas määrä pyhitettyä voimaa saattaisi jonakin päivänä laskeutua ylhäältä?
Mitä arveli Graham tästä olennosta?