Pitkinä väliaikoina unohdin katsoa kuinka hän käyttäytyi ja kysyä mitä hän ajatteli. Neron väkevä magneettivoima veti sydämeni pois tavalliselta radaltaan; auringonkukka kääntyi kohti etelästä säihkyvää valoa, joka ei lähtenyt auringosta — rajua punaista komeetanvaloa — kuumaa nähdä ja tuntea. Olin nähnyt näyttelemistä ennenkin, mutta en koskaan mitään tämäntapaista: en koskaan sellaista mikä hämmästyttää toivoa ja vaimentaa halun, mikä käy yli vaiston ja himmentää ymmärryksen; mikä, sen sijaan että se vain ärsyttäisi mielikuvitusta ajatuksella siitä mikä voisi tapahtua, samalla kiihottaa hermoja, koska se ei tapahdu, ja päästää valloilleen voiman joka on kuin syvä ja tulvehtiva talvinen virta, joka pauhaa koskena ja tempaa sielun kuin minkäkin lehden putouksensa kurimuksiin ja ankariin kuohuihin.

Neiti Fanshawe, pätevänä arvosteluissaan kuten aina, oli sanonut tohtori Brettonia vakavaksi, intohimoiseksi mieheksi, liian totiseksi ja liian herkäksi. Minä en koskaan nähnyt häntä siinä valossa, enkä voinut sälyttää hänelle sellaisia virheitä. Hänen luonnollinen olotilansa ei ollut mietiskelevä eikä hänen luonnollinen mielialansa tunteellinen; herkkä hän oli kuin läikehtivä vesi, mutta samalla myös tunteeton, melkein kuin vesi: tuuli ja aurinko liikuttivat häntä — teräs ei purrut, tuli ei polttanut.

Tohtori John osasi ajatella ja ajatteli hyvin, mutta hän oli pikemmin toiminnan kuin ajatuksen mies; hän osasi tuntea, voimakkaastikin omalla tavallaan, mutta hänen sydämessään ei ollut ainoatakaan innostuksen kieltä. Kirkkaat, lempeät ja suloiset vaikutelmat saivat kirkkaan, lempeän ja suloisen vastaanoton hänen huuliltaan ja silmistään, ihanan nähdä kuin ruusunpunan ja hopean helmi- ja purppuravivahdukset suvipilvissä. Mikä taas oli myrskyä, mikä hurjaa ja kiihkoisaa, vaarallista, äkkinäistä ja liekehtivää, sitä kohtaan hänellä ei ollut mitään myötätuntoa, sen kanssa ei mitään kosketusta. Kun sain aikaa ja halua vilkaista häneen, huvitti ja ilahdutti minua huomata että hän ei katsellut tuota kaameata ja ylevää Vashtia ihmetellen ja palvoen eikä vieroenkaan, vaan yksinkertaisesti hyvin uteliaana. Vashtin tuska ei vaivannut häntä, Vashtin villi valitus — pahempi kuin hätähuudot — ei suurestikaan liikuttanut häntä, Vashtin raivo oli hänelle hieman vastenmielistä mutta ei kauhistuttavaa. Kylmä nuori brittiläinen! Hänen oman Englantinsa kalpeat kalliot eivät levollisemmin katso Kanaalin kuohuihin kuin hän sinä iltana katseli tuota Pythian innoitusta.

Katsellessani hänen kasvojansa teki mieleni tietää hänen ajatuksensa tarkalleen, ja vihdoin teinkin kysymyksen houkutellakseni ne esiin. Ääneni kuullessaan hän heräsi kuin unesta, sillä oman tapansa mukaan hän oli ajatellut, ja hyvin keskitetysti sittenkin, omia ajatuksiaan. "Mitä hän piti Vashtista", halusin tietää.

"Hm-m-m", oli ensimmäinen tuskin lausuttu mutta paljon sanova vastaus, ja sitten karehti hänen huulillaan niin omituinen hymy, niin arvosteleva, miltei ynseä! Uskon että tuollaisia luonteita kohtaan hänen tunteensa olivatkin ynseät. Parilla huolitellulla lauseella hän ilmaisi mielipiteensä tuosta näyttelijättärestä ja tunteensa häntä kohtaan: hän arvosteli Vashtia naisena, ei taiteilijattarena. Arvostelu oli polttava.

Tuo ilta oli jo merkitty elämäni kirjaan, ei valkoisella vaan syvän punaisella ristillä. Mutta en ollut vielä lopussa, ja toinen muisto oli vielä aiottu painettavaksi siihen häviämättömin kirjaimin.

Keskiyön tienoilla, kun syvenevä murhenäytelmä tummeni kuolinkohtausta kohti, kun kaikki pidättivät henkeään ja yksinpä Grahamkin puri alahuultaan, rypisti kulmiaan ja istui ääneti ja järkyttyneenä — kun koko teatteri oli hiljainen ja kaikkien silmät keskitettyinä yhteen kohtaan, kaikkien korvat kuuntelivat samaa ääntä — kun muuta ei näkynyt kuin valkoinen olento, joka oli vajonnut penkille ja kamppaili väristen viimeistä, vihatuinta, ilmeisesti voitollista vihollistaan vastaan — kun muuta ei kuulunut kuin hänen voihkeensa ja läähätyksensä, joista vielä henki kapinallisuutta ja uhmaa; kun suhdaton tahto järkytti riutuvaa kuolevaista ruumista ja pakotti sen taisteluun tuomiota ja kuolemaa vastaan, kamppaili jokaisesta tuumanverrasta maata, möi kalliisti joka veripisaran, vastusti viimeiseen asti kykyjensä riistäjää, tahtoi nähdä, tahtoi kuulla, tahtoi hengittää, tahtoi elää hamaan siihen hetkeen asti ja melkein sen ylikin, jolloin kuolema sanoo kaikelle aistivalle ja kaikelle elävälle:

"Tähän asti eikä kauemmaksi!"

Juuri silloin kuului pahaenteistä rätinää näyttämön takaa — siellä juostiin ja puheltiin. Mitä se oli? kysyi koko sali. Liekki, savunkäry vastasi.

"Tulipalo!" vyöryi läpi katsomon. "Tulipalo!" huudettiin, toistettiin, parkaistiin edelleen. Ja sitten nopeammin kuin kynä voi kuvata tuli pakokauhu, myrskyten ja rusentaen — sokea, itsekäs, julma kaaos.