"Isä — isä — lähetä hänet pois!"
"Ei minua niin vain lähetetä", sanoi Graham.
Kasvot vieläkin toisaalle käännettyinä tyttö ojensi kätensä pitääkseen häntä loitolla.
"Sitten suutelen kättä", sanoi poika, mutta samassa hetkessä muuttui käsi pikkuruiseksi nyrkiksi ja antoi maksun pikkurahoina, jotka eivät olleet suudelmia.
Graham — joka omalla tavallaan osasi olla yhtä juonikas kuin hänen pieni leikkitoverinsa — vetäytyi pois muka aivan lannistuneena. Hän heittäytyi sohvalle, painoi päänsä tyynyyn ja makasi kuin sairas ainakin. Polly huomasi hänen olevan hiljaa ja kurkisti häneen. Hän oli kätkenyt silmänsä ja kasvonsa käsiinsä. Tyttö kääntyi isänsä polvella ja katsoi vihamieheensä pitkään ja levottomasti. Graham voihki.
"Isä, mikä on hätänä?" hän kuiskasi.
"Sinun on parempi kysyä häneltä, Polly."
"Onko hän vahingoittunut?" (Uusi voihkaisu.)
"Hän ääntelee ikään kuin hän olisi", sanoi Home.
"Äiti", ehdotti Graham heikolla äänellä, "luulen että sinun on paras lähettää noutamaan lääkäriä. Voi minun silmääni!" (Uusi hiljaisuus, jonka vain Grahamin huokaukset keskeyttivät.)