Näillä laiminlyönneillä on aina ymmärrettävät syynsä, jos erakko vain tuntisi ne. Vaikka hän pysyykin paikallaan kammiossaan, ovat hänen tuttavansa ulkona maailmassa keskellä elämän kuumimpia pyörteitä. Tuo tyhjä väliaika, joka hänestä kuluu niin hitaasti että kellotkin tuntuvat seisovan ja siivettömät tunnit laahustavat eteenpäin kuin väsyneet maankiertäjät, jotka ovat valmiit levähtämään joka virstantolpalla — tuo sama aika on kenties tulvillaan tapahtumia ja rientää suhisten eteenpäin hänen ystäviensä mielestä.
Erakko — jos hän on järkevä erakko — nielee omat ajatuksensa ja lukitsee omat tunteensa näiden sisäisen talven viikkojen aikana. Hän tietää että Kohtalo on määrännyt hänet silloin tällöin jäljittelemään nukkujaa, ja hän tahtoo olla mukautuvainen: tekeytyy sileäksi palloksi, vierähtää elämän muurissa olevaan reikään ja alistuu kauniisti siihen että tuiskuttava lumikinos pian saartaa hänet ja säilyttää hänet jäässä sen vuodenajan.
Tyytyköön hän sanomaan: "Se on aivan oikein, niin pitääkin olla, koska kerran niin on." Ja kenties jonakin päivänä hänen lumihautansa avautuu, kevään lempeys palajaa, aurinko ja etelätuuli saavuttavat hänet, pensasaitojen silmikot, lintujen liverrykset ja vapautuneiden virtojen kohina kutsuvat hänet uuteen virvoittavaan elämään. Kenties tämä tapahtuu, kenties ei: halla voi hyydyttää hänen sydämensä jäähän joka ei enää koskaan sula, ja kun kevät tulee, saa varis tai harakka nokkia muurista vain nukkujan luut. No hyvä, siinäkin tapauksessa on kaikki oikein: onhan otaksuttavaa että hän alun pitäen tiesi olevansa kuolevainen ja kerran kulkevansa samaa tietä kuin kaikki muu liha, ja "yhtä hyvä varhain kuin myöhään".
Tuota vaiherikasta teatteri-iltaa seurasi seitsemän viikkoa, jotka minulle olivat yhtä tyhjät kuin seitsemän valkoista paperiarkkia: ei ainoatakaan sanaa kirjoitettuna yhteen niistä, ei käyntiä, ei merkkiä.
Noin keskivälissä tuota aikaa rupesin kuvittelemaan että jotakin oli tapahtunut ystävilleni La Terrassessa. Tyhjyyden keskivaihe on aina pimeätä aikaa yksinäiselle: hänen hermojaan särkee pitkän odotuksen jännityksestä, siihen saakka torjutut epäilykset ovat nyt kasaantuneet yhteen ja — väkevinä patoutumisessaan — vyöryvät hänen ylitseen voimalla josta tuntuu kostonhimo. Yöstäkin tulee ynseä aika, ja uni ja hänen luonteensa eivät voi suostua toisiinsa: oudot sävähdykset ja tuskanväänteet häiritsevät hänen lepoaan; pahojen unien synkkä parvi, kaameat aavistukset ja sairaalloinen pelko yhtyvät liittoon häntä vastaan. Poloinen raukka! Hän koettaa parhaansa mukaan pysyä pystyssä, mutta hän on kurja, kalpea, riutunut olento, huolimatta tuosta "parhaasta".
Viimeisellä noista seitsemästä pitkästä viikosta minä suostuin siihen minkä kuutena edellisenä olin kateellisesti sulkenut ajatuksistani — tulin vakuuttuneeksi siitä että tällaiset tyhjyydet olivat välttämättömiä, tulos olosuhteista, Sallimuksen käsky, osa elämäni kohtalosta ja — ennen kaikkea — asia jonka alkusyitä ei koskaan saanut kysyä ja jonka tuskallisia seurauksia ei koskaan saanut nurkua. Tietenkään en syyttänyt itseäni kärsimyksistäni: Jumalan kiitos oli minulla siksi tarkka oikeudentunto, etten vaipunut typerään itsesyytös-haihatteluun. Mitä taas tulee toisten moittimiseen, tiesi järkeni heidät moitteista vapaiksi ja sydämeni tunnusti heidät sellaisiksi. Mutta tie oli raskas ja rosoinen vaeltaa, ja ikävöin parempia päiviä.
Koetin eri keinoja pysyäkseni pystyssä ja suoriutuakseni ahdingostani jotenkuten. Panin alulle paljotöisen koruompelun, opiskelin saksaa aika pontevasti, rupesin oikein työkseni säännöllisesti lukemaan kirjaston kuivimpia ja paksuimpia kirjoja, ja kaikissa ponnistuksissani olin niin oikeauskoinen kuin tiesin että tuli olla. Erehdyinkö jotenkin? Hyvin luultavaa. Tiedän vain tuloksen: minusta tuntui kuin olisin nakertanut paperia nälkääni tai juonut suolavettä janoni lievitteeksi.
Kiusanhetkeni oli postiaika. Pahaksi onneksi tiesin sen liiankin hyvin, ja koetin yhtä turhaan kuin itsepintaisesti totuttaa itseäni pois siitä tiedosta. Pelkäsin sitä odotuksen jännitystä ja pettymyksen sairasta uupumusta, mikä joka päivä kävi edellä ja seurasi tuota perin tuttua soittoa.
Luulen että eläimet joita pidetään häkissä ja joille annetaan niin niukasti ruokaa, että ne aina ovat nälänhädän partaalla, odottavat ateriaansa niinkuin minä odotin kirjettä. Oh! — puhuakseni totuuden ja jättääkseni tuon väärän levollisuuden sävyn, joka ajan pitkään jäytää luonteen kestävyyttä — noina seitsemänä viikkona sain kokea katkeraa pelkoa ja tuskaa, outoja sisäisiä vastoinkäymisiä, viheliäistä toivon uupumusta ja epätoivon sietämättömiä hyökkäyksiä. Tämä viimeksi mainittu tuli joskus niin lähelle minua, että sen henkäys tunki suoraan lävitseni. Tunsin sen myrkyllisen ilman tai leyhkäyksen tavoin tunkeutuvan syvälle, pysähtyvän sydämeeni tai jatkavan matkaansa sanomattoman ahdistavana. Kirje — tuo rakastettu kirje — ei tullut, ja siihen sisältyi kaikki odottamani elämän suloisuus.
Hätäni ollessa äärimmillään turvauduin yhä uudelleen lippaassa olevaan pieneen kääröön — siinä olivat nuo viisi kirjettä. Kuinka loistavalta tuntuikaan se kuukausi, jonka taivaalle nämä viisi tähteä olivat nousseet! Kävin katsomassa niitä aina iltaisin, ja koska en joka ilta uskaltanut pyytää kynttilää keittiöstä, ostin itse vahakynttilän ja tikkuja ja pujahdin lukutunnilla makuuhuoneeseen nauttimaan murusistani. Barmecideen leipää. Se ei ravinnut minua, kärsin puutetta, tulin heiveröiseksi kuin varjo, mutta muuten en ollut sairas.