Eräänä iltana luin niitä verrattain myöhään ja tunsin etten enää jaksaisi — sillä lakkaamaton tutkiminen riisti kirjeistäni kaiken mehun ja merkityksen: kulta kuihtui lehdiksi silmieni edessä ja surin mennyttä harhaluuloani — kun äkkiä kuulin nopeiden jalkojen juosta sipsuttavan portaita ylös. Tunsin Ginevra Fanshawen askelet; hän oli sinä iltana syönyt päivällistä kaupungilla, oli nyt palannut kotiin ja tuli panemaan huivinsa ym. vaatekaappiin.
Aivan oikein, hän tuli sisään heleässä silkkipuvussaan, huivi valahti hartioilta, ja kiharat, jotka illan kosteus oli puoleksi oikaissut, riippuivat niskassa huolimattomina ja raskaina. Minulla oli tuskin aikaa panna aarteeni takaisin lippaaseen ja sulkea kansi, kun hän jo oli vierelläni. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan parhaalla tuulellaan.
"Tämä oli typerä ilta: typeriä ihmisiä kaikki tyynni", hän aloitti.
"Ketkä? Rouva Cholmondeley? Olen aina luullut että piditte hänen taloaan hauskana."
"En ole ollut rouva Cholmondeleylla."
"Todellako? Onko teillä sitten uusia tuttavuuksia?"
"Setä de Bassompierre on täällä."
"Setä de Bassompierre! Ettekö ole iloinen? Luulin että hän on suosiossa."
"Te luulitte väärin: mies on inhottava, minä vihaan häntä."
"Siksikö että hän on ulkomaalainen? Vai mistä yhtä painavasta syystä?"