Tästä lähin ei elämältäni puuttunut vaihtelua; olin paljon ulkona saatuani siihen suostumuksen madame Beckiltä, joka täydellisesti hyväksyi tuttavieni aseman. Tuo arvoisa johtajatar ei alusta saakka ollut koskaan kohdellut minua muulla tavoin kuin kunnioittavasti, ja kun hän huomasi että usein sain kutsuja eräästä linnasta ja eräästä suuresta hotellista, muuttui kunnioitus miltei ihailuksi.
Eipä silti että se olisi ilmennyt mitenkään vastenmielisesti: madame ei ollut heikko missään maallisessa asiassa, hänen kuumimmassakin oman edun tavoittelussaan oli kohtuutta ja järkeä, hänen ahnaimmassakin voitonhalussaan oli levollisuutta ja harkintaa, ja niinpä hän ei suinkaan antautunut alttiiksi ylenkatseelleni osoittautumalla nöyräksi kumartelijaksi isoisten edessä, vaan ilmaisi tahdikkaasti mielihyvänsä siitä että ihmiset jotka olivat tekemisissä hänen laitoksensa kanssa, etsivät sellaista seuraa, joka ehdottomasti sivistää ja kehittää, mieluummin kuin sellaista joka voisi alentaa ja vaikuttaa pahaa. Hän ei koskaan ylistänyt ketään ystävistäni; kerran vain, kun hän istui aurinkoisessa puutarhassaan kahvikuppi vierellään ja Gazette kädessään, näyttäen hyvin tyytyväiseltä elämäänsä, ja minä tulin pyytämään lupaa olla poissa yhden illan, hän puhkesi puhumaan seuraavaan suopeaan tapaan:
"Oui, oui, ma bonne amie: je vous donne la permission de coeur et de gré. Votre travail dans ma maison a toujours été admirable, rempli de zèle et de discrétion: vous avez bien le droit de vous amuser. Sortez donc tant que vous voudrez. Quant à votre choix de connaissances, j'en suis contente; c'est sage, digne, louable."[78]
Hän sulki huulensa ja palasi Gazetteen.
Lukija älköön liian vakavasti suhtautuko siihen pikku seikkaan, että samoihin aikoihin katosi laatikostani tuo kolminkertainen käärö, joka sisälsi viisi kirjettäni. Tyhjä pettymys oli tietysti ensimmäinen tunteeni, kun tein tuon havainnon, mutta seuraavassa hetkessä sain mieleni rohkaistuksi.
"Kärsivällisyyttä", kuiskasin itsekseni. "Paras etten sano mitään, odotan vain rauhallisesti ja ne tulevat takaisin aikanaan."
Ja takaisin ne tulivat, ne olivat vain olleet lyhyellä käynnillä madamen huoneessa, ja kestettyään tarkastuksen ne aivan oikein palasivat säädyllisesti takaisin: huomasin ne entisellä paikallaan seuraavana päivänä.
Tahtoisin tietää mitä hän ajatteli kirjeenvaihdostani. Missä arvossa hän piti tohtori John Brettonin kykyä kirjoittaa kirjeitä? Missä valossa ilmenivät hänelle nuo usein niin ytimekkäät ajatukset, nuo yleensä niin terveet ja väliin omaperäiset mielipiteet, jotka ilman mitään vaatimuksia esitettiin helpolla ja pirteällä tyylillä? Mitä hän piti tuosta herttaisesta, puoleksi leikillisestä sävystä, josta minulle koitui niin suurta iloa? Mitä hän ajatteli noista harvoista ystävällisistä sanoista, joita oli ripoteltu sinne tänne — ei tiheästi, kuten timantteja Sindbadin laaksoon, vaan harvalleen, kuten louhimoihin joista tarinat eivät kerro? Oi, madame Beck, miltä tuo kaikki sinusta näytti?
Minä luulen että nuo viisi kirjettä pääsivät jonkinlaiseen suosioon madame Beckin silmissä. Eräänä päivänä sen jälkeen kun hän oli lainannut ne minulta (kun puhuu niin lempeästä pikku naisesta, täytyy käyttää lempeitä sanoja), yllätin hänet tarkastamasta minua kiinteän tutkivasta, hieman ihmeissään mutta ei ollenkaan pahansuovasti. Oli juuri tuo lyhyt hetki tuntien välissä, jolloin oppilaat pääsivät ulos pihalle neljännestunniksi virkistymään, hän ja minä jäimme ensi luokkaan kahden, ja kun kohtasin hänen katseensa, pakottautuivat hänen ajatuksensa osittain esiin hänen huuliltaan.
"Il y a", hän sanoi, "quelque chose de bien remarquable dans le caractère Anglais."[79]