"Missä suhteessa, Madame?"
Hän naurahti hieman ja toisti sanat "missä suhteessa" englanniksi.
"En osaa sanoa 'missä suhteessa', mutta englantilaisilla on omat käsityksensä ystävyydestä, rakkaudesta, kaikesta. Ja ainakaan he eivät tarvitse kaitsemista", hän lisäsi ja tepsutteli pois kuin pyylevä pieni poni.
"Sitten toivon", mumisin itsekseni, "että suosiollisesti jätät tulevat kirjeeni rauhaan."
Voi, jotakin syöksyi silmiini sumentaen niiden näön kokonaan, hälventäen näkyvistäni kouluhuoneen, puutarhan, kirkkaan talviauringon, kun muistin että sellaisia kirjeitä, joita hän oli lukenut, ei tulisi minulle enää koskaan. Olin nähnyt viimeisen niistä. Se kaunis virta, jonka rannalla olin viipynyt, jonka aalloista muutama virkistävä pisara oli osunut huulilleni, oli nyt kääntymässä toiseen suuntaan, oli jättänyt yksinäisen majani ja kuivan kenttäni ja suunnannut runsaat vesivaransa kauas toisaalle. Muutos oli oikea ja luonnollinen, niinkuin olla piti, ei sanaakaan voinut siitä sanoa — mutta minä rakastin Reiniäni, Niiliäni, olin melkein palvonut Gangestani, ja minua suretti kun tuo suuri vuoksi nyt oli vyöryvä minulle vieraana ja katoava kuin kangastus. Vaikka harrastin stoalaisuutta, en ollut aivan stoalainen, kyynelet virtasivat nopeina käsilleni, pulpetilleni: itkin kuuman kuuron, raskaan ja lyhyen.
Mutta pian sanoin itselleni: "Toivo, jota nyt itken, kärsi ja sai minut kärsimään paljon: se ei kuollut ennen kuin aika oli tullut, ja niin pitkällisen kuolinkamppailun jälkeen pitäisi kuoleman olla tervetullut."
Minä koetin saada sen tervetulleeksi. Mutta pitkällinen vaiva oli tehnyt kärsimyksestä tavan. Lopulta suljin vainajani silmät, peitin sen kasvot ja asetin sen jäsenet suureen lepoon.
Kirjeet täytyi kuitenkin toimittaa pois, pois näkyvistä: ihmiset jotka ovat kärsineet tappion, kokoavat ja lukitsevat kateellisina muistonsa, sillä on sietämätöntä saada joka hetki sydämeensä kipeitä muistutuksia kaipauksestaan.
Eräänä vapaa-iltapäivänä (torstaina), mennessäni aarrekammiooni aikoen miettiä sen lopullista sijoitusta, huomasin — ja tällä kertaa tuntien voimakasta mielipahaa — että siellä oli taaskin oltu sekoittamassa. Käärö tosin oli paikallaan, mutta nauha jolla se oli sidottu, oli avattu ja solmittu uudelleen, ja muistakin merkeistä huomasin että laatikossani oli käyty.
Tämä oli vähän liian paljon. Madame Beck itse oli ruumiillistunut varovaisuus, sitä paitsi hänellä oli niin voimakkaat aivot ja niin terve arvostelukyky kuin milloinkaan on ihmisen päässä asustanut. Ei ollut hauskaa että hän tunsi lippaani sisällön, mutta sen saattoi vielä sietää. Sellainen pikku jesuiitta ja inkvisiittori kuin hän olikin, osasi hän sentään nähdä asiat oikeassa valossa ja ymmärtää ne vääristelemättöminä, mutta se ajatus, että hän oli uskaltanut ilmoittaa saamansa tiedot toisille ja kenties jonkun seuralaisen kanssa pitänyt hauskaa minun pyhien paperieni kustannuksella, se loukkasi minua kauheasti. Kuitenkin oli nyt mielestäni syytä pelätä että asia oli niin, vieläpä arvasin kuka oli hänen uskottunsa. Hänen sukulaisensa Paul Emanuel oli viettänyt edellisen illan hänen seurassaan: madamella oli tapana kysyä häneltä neuvoa ja keskustella hänen kanssaan asioista joita ei uskonut kenellekään muulle. Tänä samana aamuna oli samainen herrasmies onnellistanut minua katseella, jonka hän näytti lainanneen Vashtilta, näyttelijättäreltä. Sillä hetkellä en ollut ymmärtänyt tuota kolkkoa, sinertävää salamaa hänen vihaisissa silmissään, mutta nyt luin sen tarkoituksen. Hän, niin luulin, ei kyennyt katsomaan kauniilta näkökannalta mitään mikä koski minua, eikä arvostelemaan minua suvaitsevasti ja vilpittömästi. Olin aina nähnyt hänet ankarana ja epäluuloisena, ja se ajatus, että nämä kirjeet, nämä pelkät ystävän kirjeet, olivat jo kerran joutuneet ja joutuisivat vieläkin hänen käsiinsä, suorastaan järkytti sieluani.