Jos elämä on taistelua, tunsin että minun kohtaloni oli suorittaa se yksinäni. Mietin nyt miten minun oli luovuttava talvisesta majapaikastani — jätettävä leiri mistä ravinto ja muona puuttui. Kenties oli tämän muutoksen tähden taisteltava vielä uusi järjestelmällinen taistelu, ja jos niin oli, tunsin halua ryhtyä siihen; koska olin liian köyhä menettämään mitään, saattoi Jumala määrätä minut voittamaan. Mutta mikä tie oli avoin — mikä suunnitelma sovelias?
Tätä kysymystä pohdin vielä, kun kuu, joka tähän asti oli ollut niin himmeä, näytti loistavan kirkkaammin, ja eräs kohta paistoi valkoisena edessäni, kun taas muuan varjo tuli selväksi ja jyrkäksi. Katsoin kiinteämmin saadakseni selville mikä aiheutti tuon jyrkän vastakohdan, joka aivan äkkiä ilmestyi hämärälle käytävälle. Se kävi silmissäni vieläkin valkoisemmaksi ja mustemmaksi, ja äkkiä se sai määrätyn hahmon. Kolmen kyynärän päässä minusta seisoi kookas, mustapukuinen, valkohuntuinen nainen.
Kului viisi minuuttia. Minä en paennut enkä huutanut. Hän oli hiljaa.
Minä puhuin.
"Kuka olette ja miksi tulette luokseni?"
Hän seisoi mykkänä. Hänellä ei ollut kasvoja — ei piirteitä, sillä otsan alapuolella oli kaikki valkoisen hunnun peitossa, mutta hänellä oli silmät, ja ne katselivat minua.
En ollut urhea, mutta hieman epätoivoinen, ja epätoivo riittää usein täyttämään rohkeuden paikan ja suorittamaan sen työn. Astuin askelen eteenpäin. Ojensin käteni, sillä aioin koskea häneen. Hän näytti peräytyvän. Astuin lähemmäksi, hänen äänetön peräytymisensä muuttui nopeammaksi. Ryhmä ikivihreitä pensaita, täysilehtistä laakeria ja tiheää punakatajaa sattui minun ja sen väliin, jota seurasin. Päästyäni tämän esteen toiselle puolen katsoin enkä nähnyt mitään. Odotin. Sanoin: "Jos teillä on jotakin asiaa ihmisille, tulkaa takaisin ja ilmaiskaa se." Mikään ei puhunut eikä näyttäytynyt uudelleen.
Tällä kertaa ei ollut tohtori Johnia johon turvautua, ei ketään jolle olisin uskaltanut kuiskata: "Olen taaskin nähnyt nunnan."
<tb>
Pauliina Mary kävi usein hakemassa minua Rue Crécylle. Vanhoina aikoina Brettonissa, vaikka hän ei koskaan osoittanutkaan kiintymystä minuun, oli seurastani pian tullut hänelle itsetiedoton välttämättömyys. Huomasin aina että jos vetäydyin huoneeseeni, hän sipsutteli jäljessäni, avasi oven, kurkisti sisään ja sanoi pienellä käskevällä äänellään:
"Tulkaa alas. Miksi istutte yksinänne? Teidän täytyy tulla arkihuoneeseen."