Samassa sävyssä hän vaati minua nytkin.
"Jättäkää Rue Fossette", hän sanoi, "ja tulkaa asumaan meidän luoksemme. Isä antaisi teille paljon enemmän kuin madame Beck."
Herra Home tarjosi minulle sievoisen summan — nykyisen palkkani kolminkertaisena — jos suostuisin seuralaiseksi hänen tyttärelleen. Minä epäsin. Luulen että olisin kieltäytynyt vaikka olisin ollut vieläkin köyhempi, omannut vieläkin niukemmat elämisenmahdollisuudet, vieläkin ahtaammat tulevaisuudennäköalat. Minulla ei ollut sitä kutsumusta. Osasin opettaa, osasin antaa tunteja, mutta yksityisopettajan tai seuranaisen tehtävä oli minulle luonnonvastaista. Mieluummin kuin olisin ruvennut sellaiseen toimeen suuressa talossa, olisin tyynesti ottanut sisäkön paikan, ostanut parin lujia käsineitä, lakaissut makuuhuoneita ja portaita, kiillottanut uuneja ja lukkoja rauhassa ja riippumattomana. Olisin ommellut paitoja ja nähnyt puutetta ennemmin kuin ruvennut seuranaiseksi.
Minä en halunnut olla minkään loistavan neidin varjo, en edes neiti de Bassompierren. Luonteeseeni kuului useinkin olla surumielinen ja olin tottunut alistumaan, mutta sekä alakuloisuuden että nöyryyden täytyi saada olla vapaaehtoista — sellaista joka sai minut kiltisti istumaan pöytäni ääressä keskellä oppilaitani madame Beckin ensi luokalla, johon nyt olin hyvin tottunut, tai yksinäni oman vuoteeni ääressä hänen makuusalissaan, tai hänen puutarhansa käytävällä ja istuimella, joita sanottiin omikseni. Ominaisuuteni eivät olleet muodosteltavia eivätkä mukautuvia, niistä ei voinut tehdä minkään jalokiven aluslehteä, ei minkään kauneuden sivuseikkaa eikä minkään suuruuden lisäkappaletta koko kristikunnassa. Madame Beck ja minä, niin erilaiset kuin olimmekin, ymmärsimme toisiamme hyvin. Minä en ollut hänen seuranaisensa enkä hänen lastensa kotiopettaja, hän jätti minut vapaaksi, hän ei sitonut minua mihinkään — ei itseensä — ei edes etuihinsa. Kerrankin, kun hänen erään läheisen sukulaisen sairauden vuoksi oli täytynyt olla parisen viikkoa poissa kotoa, ja hän palatessaan oli levoton ja huolissaan laitoksensa tähden, peläten että jotakin oli mennyt hullusti hänen poissa ollessaan — ja kun hän huomasi että kaikki oli sujunut jokseenkin niinkuin ennen eikä mitään silmäänpistävää laiminlyöntiä ollut tapahtunut, hän antoi joka opettajalle lahjan tunnustukseksi heidän uskollisuudestaan. Minun vuoteeni viereen hän tuli kahdentoista aikaan yöllä ja kertoi ettei hänellä ollut mitään lahjaa minulle. "Minun täytyy tehdä uskollisuus edulliseksi St. Pierrelle", hän sanoi, "mutta jos koettaisin tehdä sen edulliseksi teille, tulisi välillemme väärinymmärrystä — kenties eroaisimme. Yhden seikan voin kuitenkin tehdä mieliksenne — antaa teidän olla omassa vapaudessanne, ja sen teenkin."
Hän piti sanansa. Kaikki pienet rajoitukset, joita hän konsanaan oli minulle pannut, poistettiin tästä lähtien kuin hiljaisella kädellä. Näin sain ilon vapaaehtoisesti noudattaa hänen määräyksiään, huvin uhrata kaksin verroin aikaa ja kaksin verroin vaivaa oppilaisiin jotka hän uskoi haltuuni.
Mitä tulee Mary de Bassompierreen, kävin mielelläni häntä katsomassa, vaikka en tahtonutkaan asua hänen luonaan. Käyntini osoittivat piankin minulle, ettei ollut todennäköistä että tilapäinen ja vapaaehtoinenkaan seurani olisi hänelle kauan välttämätöntä. Herra de Bassompierre puolestaan ei päästänyt tätä arvelua lähettyvilleen, ei pystynyt näkemään tätä mahdollisuutta, ymmärsi yhtä vähän kuin lapsi merkkejä ja todennäköisyyksiä, katkonaisia alkuoireita sellaiseen, jota hän kenties ei hyväksyisi kun se tulisi päätökseen.
Antaisiko hän sydämellisen hyväksymisensä vai eikö, sitä usein pohdin. Vaikea sanoa. Hän oli hyvin syventynyt tieteellisiin harrastuksiinsa, oli virkku, kärkäs ja jonkin verran taistelunhaluinen kaikessa mikä koski hänen lempipuuhiaan, mutta epäluuloton ja luottavainen elämän jokapäiväisissä asioissa. Mikäli voin huomata hän näytti pitävän "tyttölastaan" pelkkänä lapsena, eikä arvatenkaan vielä suostunut toteamaan että toiset jo saattoivat nähdä lapsen eri valossa. Hän puheli usein mitä tehtäisiin sitten kun "Polly" olisi aikuinen nainen, ja "Polly", joka seisoi hänen tuolinsa vieressä, hymyili väliin ja otti hänen kunnianarvoisen päänsä pienten käsiensä lomaan ja suuteli hänen teräksenharmaita kiharoitaan, väliin hän taas nyrpisti huuliaan ja pörrötti hänen tukkaansa, mutta ei koskaan sanonut: "Isä, minä olen aikuinen."
Polly käyttäytyi eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Isänsä seurassa hän todellakin oli vielä lapsi tai lapsimainen, hellä, iloinen ja leikillinen. Minun seurassani hän oli vakava ja niin naisellinen kuin miksi ajatus ja tunne voivat hänet tehdä. Rouva Brettonin seurassa hän oli oppivainen ja luottava, mutta ei välitön. Grahamin seurassa hän oli ujo, hyvin ujo tätä nykyä, koetti ajoittain olla kylmä ja väliin pyrki karttamaan häntä. Grahamin askelet saivat hänet sävähtämään, hänen tulonsa sai hänet hiljaiseksi; kun Graham puhui, olivat hänen vastauksensa harvasanaiset, ja kun hän poistui, oli Polly tyytymätön itseensä ja hämillään. Isäkin pani merkille tämän hänen käytöksensä.
"Pikku Pollyni", hän sanoi kerran, "sinä vietät liian eristettyä elämää. Jos sinusta kasvaa nainen jolla on noin arka käytös, sovit tuskin ollenkaan seuraelämään. Sinähän todellakin pidät tohtori Brettonia aivan vieraana — kuinka se on mahdollista? Etkö muista kuinka pikkutyttönä olit melkein puolueellinen hänelle?"
"Melkein, isä", säesti tyttö hieman kuivalla mutta kiltillä ja koruttomalla tavallaan.