"Ja etkö pidä hänestä nyt? Mitä hän on tehnyt?"
"Ei mitään. Ky-yllä, pidän hänestä hiukan, mutta olemme käyneet vieraiksi toisillemme."
"Karista se sitten pois, Polly, karista pois ruoste ja vieraantuminen. Puhu vapaasti kun hän on täällä, äläkä pelkää häntä."
"Hän ei puhu paljon. Pelkääkö hän minua, luuletko isä?"
"Oh, tietysti, kukapa mies ei pelkäisi noin hiljaista pikku neitiä?"
"Sano hänelle sitten joskus, että hän ei välittäisi vaikka olenkin hiljainen. Sano että se on minun tapani ja etten tarkoita sillä mitään epäystävällistä."
"Sinun tapasi, pikku lörppöliisa? Kaikkea vielä, sinun oikkusi se vain on!"
"No hyvä, minä teen parannuksen, isä."
Ja hän koettikin hyvin kauniisti ja kiltisti pitää sanansa seuraavana päivänä. Näin hänen tekevän ponnistuksia keskustellakseen tohtori Johnin kanssa ystävällisesti yleisistä asioista. Tämä huomaavaisuus nostatti mielihyvän hehkun hänen vieraansa kasvoihin, hän kohteli tyttöä varovaisesti ja vastasi pehmeimmällä äänellään, ikään kuin ilmassa olisi leijaillut jotakin utuista onnea, jota hän pelkäsi häiritsevänsä jos hengittäisi liian syvään. Kieltämättä olikin Pollyn ujossa mutta vilpittömässä lähentymisyrityksessä mitä verrattomin, keijukaismainen viehätys. Kun tohtori oli lähtenyt, hän lähestyi isänsä tuolia.
"Pidinkö sanani, isä? Käyttäydyinkö paremmin?"