"Minun Pollyni käyttäytyi kuin kuningatar. Minä tulen aivan ylpeäksi hänestä jos tätä parannusta jatkuu. Ennen pitkää saamme nähdä hänen ottavan vastaan vieraitani täysin levollisella ja ylhäisellä tavalla. Miss Lucy ja minä saamme katsoa eteemme ja kiillottaa parhaat ilmeemme ja viehätyskeinomme, jottemme jäisi varjoon. Kuitenkin, Polly, on puheessasi vielä hiukan epävarmuutta, hiukan taipumusta änkyttämiseen silloin tällöin, vieläpä joskus sopotat niinkuin sopotit kuusivuotiaana."
"Ei, isä", keskeytti Polly harmistuneena, "se ei voi olla totta."
"Minä vetoan neiti Lucyyn. Eikö hän, vastatessaan tohtori Brettonin kysymykseen, onko hän nähnyt prinssin palatsia Bois l'Etangissa, sanonut 'ky-ky-kyllä', hän on ollut siellä 'usheita kertoja'."
"Isä, sinä olet ivallinen, sinä olet ilkeä. Minä osaan ääntää aakkosten kaikki kirjaimet yhtä selvästi kuin sinä. Mutta sanohan nyt: sinä tahdot minun aivan erikoisesti olevan kohtelias tohtori Brettonille — pidätkö hänestä itse?"
"Tietysti, pidän hänestä vanhan tuttavuuden vuoksi, lisäksi hän on erittäin hyvä poika äidilleen, sitä paitsi hyväsydäminen mies ja taitava ammatissaan. Niin, pojanteikari on hyvä kylläkin."
"Teikari![80] Ah sinua skottia! Isä, puhutko Edinburghin vai Aberdeenin murretta?"
"Molempia, pikkuinen, molempia, ja epäilemättä vielä glaswegiläistä kaupan päälle. Se se saakin minut puhumaan ranskaa niin hyvin: hyvän skotlantilaisen kieli kääntyy aina mainiosti puhumaan ranskalaista."
"Ranskalaista![81] Skotinkieltä taaskin, parantumaton isä! Sinäkin tarvitsisit koulutusta."
"Hyvä on, Polly, sinun täytyy pyytää neiti Snowea ottamaan haltuunsa sekä itsesi että minut — tekemään sinusta vakaantuneen ja naisellisen, minusta hienostuneen ja klassillisen."
Se valo, jossa de Bassompierre ilmeisesti näki minut, aiheutti minulle paljon mielenylennystä. Kuinka vastakkaisia luonteenominaisuuksia meillä luullaankaan olevan, aina sen mukaan millä silmin meitä kulloinkin katsotaan! Madame Beck piti minua oppineena sinisukkana, neiti Fanshawe pisteliäänä, ivallisena ja kyynillisenä, herra Home mallikelpoisena opettajattarena, joka oli kuin itse levollisuus ja ymmärtäväisyys, kenties hieman sovinnainen, liian täsmällinen, varovainen ja tunnontarkka, mutta kuitenkin kotiopettajatar-virheettömyyden perikuva, kun taas eräs toinen henkilö, professori Paul Emanuel nimittäin, ei milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta lausuakseen mielipiteenään että luonteeni oli kiivas ja äkkipikainen — seikkailunhaluinen, kesytön ja uskalias. Hymyilin heille kaikille. Jos joku tunsi minut, oli se pieni Pauliina Mary.